”Merkittävästi suurin osa hänen toimistaan Nokian johtajana oli onnistuneita”, kuuluu Vesa Helkkulan kirjan loppuarvio monialayhtiön legendaarisesta pääjohtajasta Kari Kairamosta.
Niinpä. Kairamo valloitti yhdistelmäpuvussaan puoli Eurooppaa, mutta oli lopulta syypää yhtiön syväkyykkyyn, joka meinasi lopettaa koko Nokian tarinan ennen kuin siihen alettiin kirjoittaa kokonaan uusia lukuja maailman johtavana matkapuhelinvalmistajana.
Helkkulan kirja vihjaa olevansa nimenomaan Kairamon henkilöön keskittyvä sisäpiiriläisen kuvaus Nokiasta ennen sen kukkeimpia kunnian päiviä. Helkkula kuului Kairamon esikuntaan, mutta kirjassa toistuvat sivulauseet, joissa kirjoittaja tunnustaa että juuri tässä tai tuossa operaatiossa hän ei ollut mukana. Lukijalle jääkin melko epäselväksi, kuinka lähellä Kairamoa Vesa Helkkula lopulta istui ja missä määrin Nokia – Kairamon myrskyisä vuosikymmen perustuu ensikäden tietoihin ja omakohtaisiin kokemuksiin ja minkä verran käytäväpuheisiin.
Lähtökohta on silti mitä kiinnostavin. Nokian parhaista vuosista riittää tutkimustietoa ja muisteloa ja monentasoista analyysiä, mutta sitä edeltänyt Kairamon johtajakausi on niukemmin tutkittu tai ainakin mytologisoituneempi kuin Jorma Ollilan luotsaama ja tarkasti perattu menestyssesonki. Hajanaista kuvaa selittänee Kairamon ajan Nokian halu toimia hiukan siellä ja täällä vailla selkeää tai ainakaan ulospäin avautuvaa strategiaa.
Valmistelevan strategiatyön laiminlyönti on Helkkulankin mielestä keskeisin syy tuolloisen Nokian epäonnistumisiin. Kairamon aika kului kasvavassa määrin ihan muissa hommissa kuin yhtiönsä johtamisessa.
Kari Kairamon (1932–1988) pääjohtajakausi alkoi vuonna 1977 ja päättyi hänen kuolemaansa. Se oli merkittävien muutosten ajanjakso niin Nokiassa kuin koko Suomessakin. Vesa Helkkulan kirja kuvaa sangen kattavasti, kuinka toimintaympäristö muuttui etenkin 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla avoimemmaksi, globaalimmaksi ja kilpaillummaksi. Nokia nojasi pitkään idänkauppaan, mutta Kairamo ymmärsi, ettei sen varaan voinut laskea loputtomiin.
Rahoitusmarkkinoiden avautuminen mahdollisti hänelle Nokian kasvattamisen sekä orgaanisesti että ennen kaikkea yritysostoin. Pelkästään luonnollisella kasvulla ”Euroopan valloitus” ei olisi onnistunut, vaan tarvittiin sääntelyn purkamista ja pankkien luotonannon merkittävää löyhentymistä. Nokia – Kairamon myrskyisä vuosikymmen kuvaa osuvasti, kuinka yhtiö samaan aikaan hyödynsi markkinoiden avautumista ja pumppasi idänkaupasta sen mitä vielä otettavissa oli.
Vauhti oli huumaava. Paljon tapahtui, mutta Kairamo ”halusi entistä voimakkaampaa ja nopeampaa muutosta”.
Olennainen osa pääjohtajan vaatimaa muutosta oli keskittyminen ja rönsyjen katkominen. Vuonna 1987 yhtiössä oli Helkkulan mukaan ”noin 160 strategista liiketoiminta-aluetta”!
Kairamon johdolla Nokia teki paljon pieniä ja ilmeisen onnistuneita yritysostoja sekä muutaman isomman ja reippaasti epäonnistuneen kaupan. Niistä pahin virhearvio lienee Standard Elektrik Lorenzin ostaminen puutteellisesti valmisteltuna ja ylihinnoiteltuna. Silloin Kari Kairamon ”visio erkaantui reaalimaailmasta”, kuten Helkkula lyyrisesti muotoilee.
Realismintajun menettämistä vauhdittivat kasvutahdin tuoma vauhtisokeus ja Kairamon henkilökohtaiset maaniset ominaisuudet, mutta Helkkulan kirja kuvaa kiinnostavasti myös Nokian tuolloisen johdon sisäisiä valtapelejä, joihin kuului olennaisen tiedon pimittäminen. Eräs näistä oman tontin varjelijoista oli Helkkulan mukaan matkapuhelinliiketoimintaa johtanut salolainen Jorma Nieminen, jolle Nokia – Kairamon myrskyisä vuosikymmen antaa lopulta puhtaat paperit ja toteaa, että ”rakennetun tehokkuuden lisäksi olisi johdossa kaivattu jokin osa Jorma Niemisen innovatiivisuudesta”.
Hiukan erikoiselta vaikuttaa myös Nokian hallinto, jossa hallitus oli operatiivisen johdon käsissä ja omistajavaltaa käytti vanhan maailman pankkitirehtööreillä miehitetty hallintoneuvosto, jonka rooli näyttäisi jääneen lähinnä herrakerhoksi vailla operatiivista päätäntävaltaa ja tosiasiallista strategista osaamista tai ainakaan Nokian olennaisimpien teollisuudenalojen ymmärrystä.
Kari Kairamosta itsestään piirtyy esille henkilökuva, joka on tuttu jo aiemmista Nokia-historiikeista tai esimerkiksi Sami Keski-Vähälän Nokia -näytelmästä. Helkkulan kirjan Kairamo on touhupöksy, joka ”näytti suhaavan jatkuvasti paikasta, maasta, asiasta ja suunnitelmasta toiseen”. Kuva on melko identtinen niin Keski-Vähän draamatekstin kuin vaikkapa Made in Finland –fiktiosarjan kanssa.
Helkkulan mukaan Kairamolla oli niin monta rautaa tulessa, että vasen käsi ei aina tiennyt mitä oikea teki. Ensin tehtiin päätöksiä ja sitten tarkistettiin yksityiskohtia.
Mikään perinteinen teollisuuspamppu hän ei ollut, vaan pikemminkin aikaansa edellä ollut visionääri ja henkilökuntansa innoittaja. Monet todistajalausunnot vuosien varrelta ovat kertoneet hänen kyvystään kohdata ihmiset ihmisinä olivatpa nämä vuorineuvoksia tai hihnalla monotonisesti vuorotyötä paiskivia duunareita.
Tai kuten Vesa Helkkula asian muotoilee, Kairamo ymmärsi, että voittoisat sodat johdetaan edestä eikä takaa.
