Kuulin tämän lauseen Kenian Nairobissa vieraillessani kadulla eläviä lapsia, nuoria ja äitejä auttavassa Maisha Poa -keskuksessa. Keskus tekee erinomaista työtä ja toimii nykyään myös taloudellisesti itsenäisesti. Se on loistava esimerkki onnistuneesta kehitysyhteistyöstä.
Keskus rakennettiin suomalaisen Fida International -järjestön hankkeena. Toimintaa olivat käynnistämässä järjestön suomalaiset työntekijät Sami ja Paula Konttinen, jotka nykyään antavat lähinnä henkistä tukea sekä koulutusta keskuksen työntekijöille.
Haastattelin keskuksessa sekä kadulla että alkeellisissa ja haasteellisissa slummikodeissa eläviä äitejä. Heidän mukaansa ei ole lainkaan harvinaista, että nainen tappaa lapsensa, jotta pääsisi naimisiin. Harva mies suostuu ottamaan vastuulleen naisen aiempia lapsia.
Länsimaisesta näkökulmasta ajattelisi, että lähtökohtaisesti jokainen vanhempi automaattisesti laittaisi lapsensa edun ja etenkin elämän omansa edelle. Slummiäidit kertoivat myös perheidensä ruokapulasta ja nälästä. Perinteisen ajattelun mukaan mies syö ensin. Kun ruokaa on vähän, sitä ei aina riitä lapsille ja äidille, jotka saavat syödä vasta kun mies on kylläinen.
Nuorimmat kadulle yksin joutuvat lapset ovat usein poikia ja alle kymmenvuotiaita. Monen katupojan tarina on samanlainen; äiti hylkäsi viisi-kuusivuotiaana – tai poika itse päätti lähteä etsimään kadulta ruokaa ja parempaa elämää kuin koti tarjosi. Kadulla vanhemmat lapset huolehtivat nuoremmista, mutta moni joutuu myös hyväksikäytön uhriksi.
Toimin vuosia vapaaehtoistyöntekijänä perustamani Kulttuurikameleontit ry:n Kairon katulapset -kehitysyhteistyöhankkeessa. Kuvittelin, että olisin noina vuosina kuullut jo kaikki mahdolliset katulasten elämän kauheudet. Lasten tappamisesta en Kairossa kuullut. Lopputulos tosin on usein sama silloin kun kadulla elävä äiti myy lapsensa, usein vastasyntyneen, ammattikerjäläiselle. Mitä huonokuntoisempi vauva kerjäläisen sylissä retkottaa, sitä helpommin ohikulkijoilta saa rahaa.
Aina haasteellisissa oloissa elävät äidit eivät suinkaan kohtele lapsiaan huonosti. Intiassa olen haastatellut ja kuvannut Mumbaissa slummibordellissa eläviä naisia, joista osa on kyennyt työllään kustantamaan lapsilleen säällisen koulutuksen. Ahtaan slummibordellin käytävillä kasvanut tyttö ei aina seuraa ammatinvalinnassaan äitinsä esimerkkiä.
Erittäin pysähdyttävä oli myös Helsingin Sanomien kesäkuinen otsikko ”Lasten surmat ovat Suomessa yleisiä” (HS 10.6.). Otsikon toivoisi olevan imperfektissä tai tulevan vastaan vain todella vanhassa sanomalehdessä.
Tilastokeskuksen kuolemansyytilastojen mukaan vuonna 2020 Suomessa kuoli 58 lasta, mikä oli tilastohistorian alhaisin luku. Vielä 1990-luvun alussa Suomessa 1–14-vuotiaita lapsia kuoli 200 vuodessa.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa 90 prosentissa alle kouluikäisten lasten kuolemaan johtaneissa väkivallanteoissa tekijä on lapsen vanhempi tai vanhemman roolissa toimiva aikuinen. Yksikin tapaus on liikaa.
Päivi Arvonen
Kirjoittaja on teologian maisteri ja toimittaja.
