Punaisten rakennusten pihapiiriin saavutaan korkean portin alta, maitolaiturin vierestä. Siinä alkaa jo nostalginen olo, ainakin jos on ehtinyt viettää aikaa maalla maitotonkkien aikaan.
Sitten vastaan ehtii museon perustaja Aila Aumala, joka alkaa iloisesti esitellä paikkoja.
– Kun aloitin 24 vuotta sitten, oli vain navetta ja yksi muista rakennuksista. Tästä eteenpäin oli kynnöspeltoa, hän viittoilee pihalla.
– Olen rakentanut kolme isoa hallia, kahvilan ja luhtiaitan. Puutkin olen istuttanut, kaiken tämän olen luonut lähes yksin.
Urakan takana on rakkaus vanhoihin esineisiin. Aumala haluaa säilyttää ja välittää muillekin sitä ihanaa maailmaa, jota sai kokea lapsena Olga-mummon luona.
Hän pitää museota auki kesäkauden, ja silloin hän asuu vanhassa talossa lähellä. Talvet hän nykyään viettää Salon keskustassa.
– Aina kun tulen museolle, nuorrun 10 vuotta, niin paljon tästä tykkään, hän nauraa.
– Ja täällä käy niin ihania ihmisiä! Sekin saa jaksamaan, kun näen kuinka ihmiset nauttivat näkemästään.
Käsittämättömältä kuulostaa, että energinen nainen jäi sairaseläkkeelle jo 1980-luvulla. Aumalan elämäntarina kerrotaan Anja Välimäen kirjoittamassa kirjassa Kaipuu eiliseen – Nostalgiamuseon tarina.
ALOITETAAN KUITENKIN kierroksella seitsemään rakennukseen. Uusin museoon vastaanotettu lahjoitus, vanha hammaslääkärin välineistö, on saatu Kiikalasta Rekijoelta. Sen lahjoitti hammaslääkärin poika Juha Simola.
Pyörivä tuoli, porat ja pihdit herättävät ehkä enemmän kylmiä väreitä kuin ihastusta, mutta tavallaan nostalgisia nekin ovat. Ehkäpä joku museovieras kesän aikana kertoo Aumalalle, kuinka pääsi tässä tuolissa hammaskivustaan.
Kiehtovaa esineistöä löytyy alalta kuin alalta, ja todennäköisesti moni valitsee tietyn rakennuksen, jossa viettää eniten aikaa.
– Olen ryhmitellyt esineet niin, ettei ole lapiot ja tekstiilit sekaisin, Aumala sanoo.
Jokainen varmaan löytää rakennuksista suosikkikokoelmansa. Samalla kun yksi perehtyy traktoreihin, toinen voi tutkia radioita tai pöytäliinojen kirjontoja.
Kaikkea on paljon, lasipurkkeja ja ostokortteja, silitysrautoja ja rekiä. Mitä täällä ei ole, sitä ei tarvita – tai ainakaan ei ennen tarvittu.
– Esineiden pitää olla ainakin 25 vuotta vanhoja. Vähän uudempia kännyköitä on odottamassa vanhenemista.
Vanhimpia ovat 1600-luvun arkut, tynnyrit ja puusepän työkalut.
Joidenkin esineiden käyttötarkoitusta saa ihmetellä. Aumala nostaa esiin pikkuisen lettupannun ja arvuuttaa, mikä se on. Leikkimökistäkö? Ei, vaan sillä on tehty ehtoollisleipiä.
Astiahyllystä Aila Aumala poimii sisäkkäin pinotun kulhosarjan. Sen puuttuvat osat ovat ainoa asia, jota hän enää museoonsa aktiivisesti etsii.
– Seitsemän veljestä -kulhoista minulla on neljä, mutta kolme puuttuu. Niitä on vaikea löytää, sillä moni muu etsii samoja.
Muuten Aumala on alkanut rajoittaa tavaran lisäystä.
– Jos haluaa tarjota tänne esineitä, kannattaa kysyä puhelimessa etukäteen. Saatan ottaa jos löytyy jotakin erityistä, mitä minulla ei vielä ole.
Aumala ei ole vielä ehtinyt luetteloida kattavasti museon esineitä. Hän arvioi, että niitä on ainakin 30 000, mutta voi olla paljon enemmänkin. Riippuu siitä, lasketaanko jokainen postikortti tai hammaslääkärin työväline erikseen.
Toisin kuin monessa museossa, täällä osaa esineistä voi käyttää. Rukit ja kangaspuut ovat päässeet tositoimiin museolla pidetyissä työnäytöksissä, ja aina joku haluaa kokeilla, saako maamoottorin käyntiin.
– Lainaan mielelläni, jos järjestetään tilaisuuksia, joihin tarvitaan jotakin vanhaa. Esineitäni on elokuvissakin: Mielettömässä elokuussa, Prinsessassa ja Ainossa. Täällä kuvattu Aino on katsottavissa museon kotisivuilla.
Nostalgiamuseossa on kuvattu Antiikkia antiikkia -ohjelman jakso, ja lehtijuttuja on ollut aikojen kuluessa.
Julkisuus on tuonut kiinnostavia yhteydenottoja. Esimerkiksi Sveitsissä asuva suomalaisnainen halusi lahjoittaa museoon sukunsa suomalaiset sodanaikaiset puhdetyöt.
– Lehtikuvan perusteella eräs nainen soitti ja pyysi mallia kirjotusta liinasta. Hänen lapsuudenkodissaan oli ollut samanlainen, ja nyt hän halusi tehdä itselleen sellaisen, Aumala kertoo.
AILA AUMALA on kotoisin maalta, Töysästä Tuurin kylästä. Hänen lapsuudessaan tuskin kukaan olisi osannut kuvitellakaan nykyisen Tuurin kyläkaupan runsautta. Tavaroita ei ollut liikaa, ja kaikki oli tarpeellista.
Mummo antoi Aumalan jo pienenä osallistua erilaisten käsitöiden tekoon, ja siinä kertyi oppia.Lapsenlapsi nautti mummon tarinoista ja ihasteli pannukahvin keittämistä. Kirjassa hän kertoo:
”Muistan, miten onnellinen olin, kun sain ensi kerran jauhaa kahvia. Kun olin saanut kahvin jauhetuksi ja mummo oli kaatanut kahvin pannuun, pidin vielä pitkään kahvimyllyä sylissäni, katselin ja kääntelin sitä, silitin sen pehmeäksi tullutta pintaa. Ja ajattelin: Voi, kunpa minullakin olisi joskus oma kahvimylly!”
Nyt kahvimyllyjä on, jopa kokonainen oma kahvila museossa. Kahdeksankulmaisen kahvilan ikkunaseiniä kiertävät pullot ja viirit, koulutaulut ja tuohikontit.
Lapsuusajalta Aumalalle jäi vahva arvostus sekä käsityötaitoa että ostettuja esineitä kohtaan. Perheen nuorimmaisena hän ei saanut juuri mitään uutta, joten oli ihmeellistä saada kerran uudet monot. Ne ostettiin Martti Hautalan kaupasta.
”Ei siellä vain tehty ostoksia, siellä vaihdettiin kuulumisia niin kauppiaan kuin muitten ostoksille tulleitten kanssa. Välillä pientä ihmistä alkoi väsyttää aikuisten aikailu, silloin yleensä muistettiin ostaa pikku väelle jokin makoisa nekku tai muu mieleinen karamelli.”
Kauppiaan pojat, joista yksi on luontokuvaajana tunnettu Hannu Hautala, eivät innostuneet kaupan jatkajiksi. Sen sijaan pieni asiakas on onnistunut tallettamaan tämänkin palan lapsuuttaan: Hautalan kauppa tiskeineen ja myyntivalikoimineen on nyt museoituna Marttilassa.
Toinenkin kauppa Nostalgiamuseossa on, marttilalaisen Aimo Nurmen kauppa, joka puolestaan tuo lapsuusmuistoja lähiseudun asukkaille.
Kauppojen vierelle Aumala on rakentanut apteekin, johon on vanhoja tavaroitaan lahjoittanut Marttilassa ja Salossa toiminut apteekkari Heikki Maunula.
Töysässä Aila Aumala kävi kansakoulun, enempään ei ollut mahdollisuutta. Hän oppi kotonaan maatalon työt, mutta ei nähnyt siinä itselleen elämänuraa. Nuori nainen kaipasi muuta, ja tilaisuuden tarjosi lehdessä ollut Konttoriopiston ilmoitus.
Aumala haki ja pääsi Helsinkiin opiskelemaan, sitten töihin Suomen Standardisoimisliittoon.
Kohti uutta suuntautuva työ oli innostavaa, mutta kirjassa Aumala kertoo, kuinka hänen sielussaan ”oli kuitenkin kaiken aikaa lämmin sopukka eilisen maailmaa ja sen muoto- ja väririkkautta kohtaan”.
Mummon opit olivat hyödyksi, kun Aumala tienasi myös suunnittelemalla ja toteuttamalla neulemalleja Eeva-Neule-lehdelle. Jos yhtään ylimääräistä rahaa oli, se meni antiikkiliikkeisiin, joita hän ei voinut ohittaa.
Kokoelmat karttuivat avioliiton myötä, kun Aumala pääsi käymään miehensä lapsuudenkodissa ja näki latoon varastoidut aarteet. Pariskunta harrasti myös valokuvausta ja matkustelua.
Äkkiä onnellinen elämä romahti, mies sairastui ja menehtyi. Myös Aila Aumalan terveys petti. Hän joutui vaikeaan selkäleikkaukseen ja sairaseläkkeelle.
– Ilkka Tulikoura leikkasi minut ja sanoi, että sinä paranet, mutta siihen menee aikaa.
”Kriisissä ihminen tarrautuu johonkin lujaan, pysyvään. Minulle se oli Olga-mummon maailma”, Aumala kertoo kirjassa.
Hän palasi Töysään. Lapsuusmaisemissa hän tunsi vähitellen löytävänsä itsensä uudelleen ja antoi vallan keräämisvimmalleen.
Tuurista löytyi toinen puoliso ja hengenheimolainen keräilijänä, Aumalan tilan isäntä Erkki Aumala. Nostalgiamuseossa esimerkiksi suuri osa raskaammasta maatalouskalustosta on Aumalan tilan vanhaa.
Hyvä aika tilaa hoitaen ja yhteistä kokoelmaa vaalien päättyi taas yllättäen, kun mies sai sydäninfarktin.
Toisen kerran leskeksi jäätyään Aila Aumala päätti perustaa museon, johon hankki järjestelmällisesti lisää tavaraa. Pidettyään kolme kesää museota auki Tuurissa hän alkoi miettiä, olisiko parempi paikka Etelä-Suomessa.
– Täällä Marttilassa asui tuttuja. Kunnanjohtajana oli Alavudelta kotoisin oleva Juhani Tynjälä, ja juttelin hänen kanssaan, löytyisikö museolle paikkaa. Hän neuvoi, että tämä tila olisi ehkä myynnissä.
Aumala sai ostettua autiotilan Prunkilan kylästä ja ryhtyi työhön. Navettaa siivotessa hieman epäilytti, oliko hän ryhtynyt aivan hulluun urakkaan, mutta hän ei luovuttanut. Avajaiset pidettiin 1999.
Nimensä museo sai sattumalta. Aumala oli maalaamassa kylttiin sanoja Marttilan maa- ja kotitalousmuseo. Se tuntui pitkältä, mutta hän ei keksinyt parempaakaan. Ohikulkija tokaisi, että tämähän on ilmiselvä Nostalgiamuseo.
Entä museon tulevaisuus?
– Mottoni on, että niin kauan kuin pää ja jalat pelaavat, teen töitä. Olen myös suunnitellut, että perustan yhdistyksen, joka jatkaisi museon toimintaa. Onneksi on kiinnostuneita ihmisiä, Aumala sanoo.
Nostalgiamuseo avoinna kesäkuukausina ke, to, la ja su klo 12–17 sekä ryhmille tilauksesta. Heinojantie 44, Prunkila, nostalgiamuseo.fi.
