On hiljaista. Linnut livertävät, ja suuret männyt kohoavat pään yläpuolelle.
Kuuluu askeleiden ratinaa ja hiljaista puhetta.
Ihmiset kuljeskelevat, katselevat kukkivia atsaleoja ja alppiruusuja, velhomaisia surukuusia, muhkeita makedonianmäntyjä, tuijia, sembroja, maassa valkoisena kukkivaa kanadanruohokanukkaa, suikertavia maanpeittokasveja, mongolianvaahteroita. Puutarhakasvit kohoilevat ja suikertelevat mäntyjen lomasta, ajoittain vain siellä täällä, toisinaan näyttäviksi ryhmiksi ajautuneina. Valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia ryöppyää laajoilla alueilla, tai siimeksestä osuu silmiin yksinäinen, hehkuvanpunaisena kukkiva alppiruusu.
Poluilla edetään lehtomaisissa tiheiköissä ja nurmiaukeilla, kosteiden suolampareiden ohi ja paahteisten, jylhien kalliorinteiden keskellä.
Ennen pitkää eteen aukeaa järvi kuin brittiläisistä epookki-televisiosarjoista. Liljoja ja tupasvillaa kasvaa sen rannoilla. Sorsa kaakattaa, sudenkorennot lentelevät.
Alppiruusujen takaa kuuluu ihmisryhmän matalaäänistä puhetta. Puikkelehditaan heidän luokseen.
Ryhmän edellä kulkee pitkä mies T-paidassa. Hän esittelee kasveja ja vastaa kysymyksiin.
Hänen täytyy olla Ari Laakso, Ilolan isäntä, jonka kädenjälkeä arboretum on.
Hän on. Hän opastaa juuri Hämeenlinnasta tullutta Dendrologian seura Kynneppäätä, jossa harrastetaan puuvartisia kasveja.
– Ilola on valtakunnan merkittävimpiä arboretumeita, joten tänne kannattaa lähteä kauempaakin ajamaan, kommentoi seuran puheenjohtaja Timo Koskinen.
– Tämä on helmi seudulla. Vaatii todella osaavaa tekijää, luonnehtii Juha Nordlund.
Laakso alkaa heti toppuutella:
– Hyvää tuuria vain, ja vähän tietoa ja sitkeyttä.
Laakson mielestä Mustilan arboretum on paljon hienompi. Mustilan puisto on yksi Pohjoismaiden upeimmista, siellä kun on kasvatettu metsässä puutarhakasveja jo sata vuotta. Tällä kiikalalaisella arboretumilla on ikää vain 35 vuotta.
Vaikka Mustilan tasoon ei yllettäisikään, Ilolan arboretum Kiikalassa on silti häkellyttävä. Jo istutetun alueen koko herättää kunnioitusta: vajaa 15 hehtaaria metsäpuutarhaa ja saman verran peltopuutarhaa.
Vielä häkellyttävämpää on, että Laakso hoitaa puutarhaa ihan vain harrastuksekseen.
– Ihmiset harrastavat kaikenlaista. Jos sydämensä pohjasta jostain nauttii, ei silloin lasketa työtuntien määrää, 61-vuotias Laakso perustelee.
Työtunteja on tehty enemmän kuin tavallinen ihminen voi käsittää. Arboretumissa riittää pelkästään nurmikkoa 13 hehtaaria ajettavaksi.
– Tosin kahteen viikkoon ei ole juuri tarvinnut ajella, Laakso sanoo ja harmittelee kuivuutta.
Sadettajat puksuttavat vettä kasveille. Suuri osa alueesta on vanhaa pehkusuota ja kuivaa hiekkaharjua.
Laakso laajentaa metsäpuutarhaansa jatkuvasti. Koskematonta metsää olisi vielä viisi hehtaaria, ja uusia istutettuja taimia ilmestyy entisten lomaan. Tänä keväänä hän laittoi arboretumissa maahan 300 uutta alppiruusua ja atsaleaa.
Maasto näyttää siltä, että kaivinkoneet olisivat olleet tekemässä isoja maansiirtoja, muotoilemassa kumpareita ja tasoittamassa metsämaan möykkyjä. Laakso ei kuitenkaan tunnusta, että paikalla olisi jyllännyt isoja koneita. Hiekkaa hän on tuonut suuria määriä.
Puutarhaharrastajan tapaan Laakson tulee esiteltyä dendrologiselle seuralle kaikkea siitä, mikä on mennyt pieleen.
– Jos varvut jäävät talvella jäisen lumikerroksen alle, peurat syövät kaikkia pehmeitä havuja, Laakso sanoo ja näyttää kärsinyttä, pylväsmäistä riippaserbiankuusta.
Seurue kiinnittää huomiota suureen jättituijaan.
– Jättituijastahan nyt puhutaan, pitäisikö siihen suhtautua vieraslajina. Ilmaston pitää kyllä lämmetä vielä paljon enemmän ennen kuin se olisi täällä tiheässä metsässä ongelmaksi, Laakso miettii.
Opaskierroslaiset vaihtavat ajatuksia ilmastonmuutoksesta. Monella on kokemusta siitä, miten innokkaasti tammien, jalavien ja muiden jalopuiden taimet leviävät nykyään, toisin kuin pari vuosikymmentä sitten.
– Kokeilkaapas haistaa tätä, Laakso vinkkaa ja näyttää tuoksumyrttiä lammen rannalla.
Seurue kumartuu koskettelemaan ja haistelemaan. Osa luuli lajia suopursuksi, jota kasvaa myös alueella.
He pysähtyvät myös laavapihlajan ääreen. Sitä ei heti tunnistaisi pihlajaksi. Lehdet ovat lepän lehtien kaltaiset.
Jätetään hämeenlinnalainen ryhmä kuulemaan opastusta ja kuljetaan puutarhaa eteenpäin.
Arboretumin tunnelma on harras ja taianomainen.
Suomalaisena paikalta tulee herkästi kehuneeksi vain sen vaatimaa työmäärää sekä lajien runsautta. Todellisuudessa tunnelma syntyy paljosta muustakin: siitä, miten tasapainoisesti ja luontevasti suomalainen luonto ja eksoottiset kasvit on saatu lomittumaan yhteen, polut risteilemään metsän seassa ja puutarhan eri osien tunnelmat vaihtumaan toisiin.
Sepelkyyhky pulputtaa. Lapio nojaa puuta vasten.
Värikkäiden puukiekkojen päällä hyppelemällä kuuluu testata omaa tasapainokykyä.
Siellä täällä metsän keskellä törmää taideteoksiin: veikeisiin ja haikeisiin. On patsaita ja puuveistoksia. Ne ovat Salon Taiteilijaseuran töitä.
Pian vastaan tulee kolmen sukupolven seurue: mamma Tiina Virsu Vartsalasta sekä Kiskossa asuva Laura Iltanen yhdeksän kuukauden ikäisen Hilla Teurin kanssa. He ajautuivat kiertämään metsäpuutarhan kahteen kertaan.
– Hukattiin Hillan tossu reitin alussa ja meidän piti mennä jälkiämme pitkin takaisin sitä etsimään, Iltanen nauraa.
Puulajipuisto oli heistä upea kahteenkin kertaan kierrettynä.
– Täällä on nähty paljon työtä, Virsu miettii.
Useimmat kävijät luonnehtivat paikkaa uskomattomaksi.
Penkillä varjossa istuskelee ihmisiä Lounais-Rannikon Erikoiskasvit ry:stä. He ovat raumalaisia, uusikaupunkilaisia ja mynämäkeläisiä arboristeja.
Hekin kehuvat paikkaa, kuinkas muutenkaan.
– Tämä arboretum on tehty rakkaudella! he kuvailevat.
Yhden miinuksen he osaavat antaa:
– Täällä ei ole nimikylttejä, mitä lajia kukin kasvi on. Olisi mukava laajentaa omaa tietämystä.
Muutoin kävijöitä palvellaan arboretumissa monin tavoin. On vessoja ja opastaulua.
Kävijöitä riittää. Parkkipaikka on tupaten täynnä autoja. Moni pysähtyy ostamaan taimistosta pikkukasveja, jotka ovat syntyneet arboretumissa.
Ari Laakso kertoo, että tänä vuonna kukinta tuntuu olevan ihan poikkeuksellisen runsasta kaikilla arboretumin lajeilla.
Mikähän hänen toteutumaton haaveensa Ilolan metsäpuutarhassa vielä on?
– Jaa-a, hän miettii.
– No, olisi mukava nähdä nyt istuttamieni kasvien kasvavan isoiksi.
Ilolan arboretum
- Arboretum löytyy Kiikalasta osoitteesta Kalkkilantie 1325.
- Ei kannata säikähtää, vaikka aluksi tie tuntuu ajavan yksityiskodin pihaan. Parkkialue löytyy talon toiselta puolelta. Arboretum alkaa pysäköintialueen ja taimiston takaa.
- Vakavaraisten toivotaan laittavan postilaatikkoon sisäänpääsymaksua parin euron verran.
Artikkelia muutettu 19.6.2023 kello 9.02. Laura Iltanen ja Hilla Teuri asuvat Kiskossa eivätkä Koskella, toisin kuin alkuperäisessä artikkelissa väitettiin.
