Hirstenmäen huipulla tuuli. Ratamestari Visa Koposelle nämä jylhät maisemat ovat tuttuja jo lähes 50 vuoden takaa. (Kuva: SSS/Juha Tuuna)

Muurlan Lasin terassilla odottaa mies, jonka t-paidassa lukee ”Peikkorastit”. Tehdäkseen itsensä tuntemattomalle haastattelijalle näkyväksi, on hän ripustanut rastilipun tuijaan. Ele saa kaikkiin tilanteisiin sopeutuvaa suunnistusperhettä aina kadehtineen toimittajan virnistämään leveästi.

–  Visa Koponen, kuuluu esittely.

Juttukeikan tarkoituksena on saada vastaus kysymykseen, ”mikä tekee suunnistusmaastosta hienon?”.

Idea lähti Perttelin Peikkojen järjestämän avoimen aluemestaruussuunnistuskilpailun maastoesittelystä, jossa Juvankosken Hirstenmäen maastoa kutsuttiin ”yhdeksi Varsinais-Suomen kauneimmista”.

Ratamestari Koposelle kilpailumaasto on tuttu. Hänen kotipaikkansa sijaitsee muutaman kilometrin päässä. Ensimmäistä kertaa hän tutustui maastoon lähes 50 vuotta sitten.

Koposella on 25 vuoden kokemus ratamestarin tehtävistä. Sunnuntain kisan suunnittelu alkoi jo vuosi sitten.

– Vuosi siihen menee, että kartta ja kaikki muut asiat saadaan kuntoon. Ollaan kuitenkin pieni seura, mitä meitä on, parikymmentä talkoolaista.

Koponen on suunnitellut meille tunnin kestävän noin 2,5 kilometrin mittaisen reitin, jonka hän esittelee kartalta. Näyttelen, että osaisin lukea karttaa.

Korkeuserot ovat yksi kauniin suunnistusmaaston peruskivistä. Niistä päästään nauttimaan välittömästi.

– Tämä oli jo kova nousu. Neljä-viisi käyrää eli melkein 30 metriä. Ja vielä jyrkkää nousua, Koponen kertoo ensimmäisen rastin kohdalla.

Maastossa riittää muotoja. Notkoja ja nousuja.

– Tämä tässä on harvinainen peuranpolku, jota ei pysty piirtämään karttaan, Koponen osoittaa kunnes jatketaan nousemista.

– Me mennään nyt vain ylöspäin, mutta harva lajin ulkopuolinen ymmärtää, miten raskasta tällaista mäkeä on juosta alas.

Toinen rasti tulee vastaan kuin sattumalta.

– Eihän se tässä näytä pahalta paikalta, mutta rasti näkyy kauemmas vain yhdestä kohtaa. Siihen pitää osata tulla.

Vartin kiipeämisen jälkeen päästään kallion päälle.

– Tämä on maaston tasaisin kohta. Tässä saa luukuttaa, Koponen kertoo kunnes hänen silmiinsä osuu täysin tuntematon esine.

Lähempi tarkastelu paljastaa, että kyseessä on suuri ja valkoinen kaasupullo.

– Mun pitäisi tekniikan alan ihmisenä tuntea nämä pullot. Tuossa on jalanjälkiä.

Salapoliisityö jää kesken ja kaasupullon alkuperä, sijoituspaikka sekä käyttötarkoitus mysteeriksi.

Seuraavaksi Koponen bongaa maastosta Särkijärvellä mökkeilevän seuran talkoolaisen.

– Päivää! Oletko muuten huomannut, että yksi rasti on tässä aika lähellä, Koponen kysyy naiselta.

Pienen jutustelun jälkeen Koponen saa suostuteltua naisen ensi viikon perjantairasteille rahastajaksi. Tätä on suomalainen urheiluseuratoiminta parhaimmillaan!

Kiipeäminen jatkuu ja kalliot muuttuvat entistä majesteettisimmiksi.

– Näitä noustaessa joutuu oikein ponnistamaan, Koponen huikkaa takana sutivalle toimittajalle.

Pysähdymme kallion reunalle, josta on noin kahden metrin suora pudotus seuraavalle kalliolle.

– Huippusuunnistaja voi hypätä tästä alas, Koponen väittää.

Jos joku muu sanoisi saman, en uskoisi.

Keskustelu kimpoilee. Kun traktorimönkijäsukupolvea on pikkaisen paheksuttu, päästään suolle, jota en tunnista suoksi.

– Harvoin tästä on kuivin jaloin päässyt läpi, Koponen vakuuttaa.

Ratamestari ei ole meteorologi. Sään vaihteluja on mahdotonta ottaa huomioon.

– Joskus vettä on tullut niin paljon, että suot ovat muuttuneet järviksi, eikä se vesi sieltä päivässä poistu.

Maasto muuttuu entistä kallioisemmaksi ja lähes puuttomaksi. Ehdotan valokuvausta, mutta Koposen mukaan huipulle on vielä vähän matkaa. Notkossa näkyy paljon kaatuneita puita, joita Koponen epäilee vuoden 2011 Tapani-myrskyn tuhoiksi.

– Tuonne ei kannata lähteä sotkemaan.

Puusto harvenee entisestään ja eteen pölähtää rasti.

– Tässä kohtaa suunnistajalla on paljon vaihtoehtoja. Yksi lähtee notkoon, toinen jatkaa ylös ja kolmas jatkaa kalliota pitkin.

Pääsemme vihdoin Hirstenmäen huipulle noin 120 metrin korkeuteen. Lähtöpaikkamme on yli 80 metriä matalammalla.

Katson yllättäen avautunutta maisemaa ja mietin, että jos Eero Järnefelt olisi sattunut 95 vuotta sitten maalaustarvikkeiden kanssa Kolin sijasta Hirstenmäelle, olisiko Suomen kansallismaisema nyt toinen.

– Tästä näkee aina Inkereelle asti. Romsila jää siihen väliin. Tuo keltainen on Lavapörssin rakennus ja tuolla on Korvenmäen jäteaseman piippu. Näetkö Halikon tuulimyllyt?

– Näen, valehtelen.

Tuuli voimistuu ja aurinko katoaa. Ihminen tuntuu tässä kohtaa normaaliakin pienemmältä.

– Tämän paremmaksi maisemat eivät muutu. Tällaista metsää ei kannata hakata, Koponen miettii.

Paimion Rastin Milja Väätäjä on yksi sunnuntain kilpailun ennakkosuosikeista. (Kuva: Seppo Väli-Klemelä)

Sunnuntain kilpailuun odotettiin 250 osallistujaa, mutta ilmoittautuneita on peräti 373.

Mukana on paljon tunnettuja ex-huippuja, kuten Vroni König-Salmi, Janne Salmi, Pasi Ikonen, Jarkko Huovila, Katri Lindeqvist ja Annariitta Kottonen. Kuusikko on voittanut yhteensä 25 aikuisten MM-mitalia.

Joukossa on myös nykyisiä huippuja, kuten Paimion Rastin Milja Väätäjä ja Tampereen Pyrinnön Saila Kinni.

– Sailalle tämä maasto sopii. Hän on yleensä viihtynyt tällaisissa kalliomaastoissa, Koponen vinkkaa loikkiessaan notkojen yli.

– Toki lopputulos voi olla ihan jotain muuta.

Avara kallio muuttuu hetkessä sherwoodilaiseksi satumetsäksi.

– Huomaatko, miten maasto on nyt täysin erilainen kuin (kallion) toisella puolella, Koponen kysyy.

Korkeuserojen lisäksi hyvän suunnistusmaaston merkkejä ovat myös maastotyyppien vaihtelu sekä pienipiirteisyys. Kuten Koponen useasti huomauttaa, suunnistaja joutuu koko ajan puntaroimaan valintojaan.

Vastaavia maastoja löytyy Koposen mukaan Suomesta erityisesti rannikkoseudulta.

– Olin pari vuotta sitten Merimaskussa SM-kisojen valvojana. Siellä oli samantyyppistä maastoa kuin tämä.

Vaikka Koponen tuntee maaston jo 1970-luvulta, hän ei näe siinä ajan jälkiä.

– Metsä kasvaa niin, ettei muutoksia pysty kunnolla havaitsemaan.

Sen sijaan yleisellä tasolla muutoksia on tapahtunut.

– Kalliosuot ovat pikkaisen pienentyneet ja kuivuneet, koska kesät ovat pidentyneet. Monissa maastoissa – ei tosin tässä – aluskasvillisuus on myös rehevöitynyttä.

Sunnuntain kilpailumatka on keskimatka, eli miesten sarjan ihanneaika on noin 30–35 minuuttia. Aikahaarukka on iso, mutta niin on vauhdinkin haarukka.

– Tästä on 10 metriä rastille… Nyt enää viisi, Koponen väittää, vaikka edessä ei näy mitään.

Rasti löytyy notkosta. Pidän rastipaikkaa turhan haastavana, vaikka suunnistuskokemukseni on ohuempi kuin kevätsipulin kalvo.

– Ratamestarilla tulee harvoin sataprosenttista onnistumista, Koponen myöntää.

Paras kehu onkin usein se, kun palautetta ei tule.

– Toisaalta sellaista jälkipeliä tietyistä rastiväleistä on mielenkiintoista kuunnella.

Hirstenmäen maastossa riittää kallioita. (Kuva: SSS/Juha Tuuna)

Maasto muuttuu taas. Kuljemme maaston ainoan risukon ja ainoan hiekkanummen läpi kunnes näen automme parkissa.

– Maali tulee tuonne. Se oli aika tarkkaan tunti ja 2,5 kilometriä. Aika paljon tähän mahtui!

Parkkipaikalla mietin, että vaikka suunnistuksen urheilullinen tavoite on löytää mahdollisimman nopeasti seuraava rasti, lajin suurempi tarkoitus on terveessä ja kunnioittavassa luontosuhteessa.

Ajatuksistani tietämätön Koponen nostaa esiin kontrollin.

– Oli sitten ratamestari tai kilpailija, niin suunnistuksessa asiat on selvitettävä ja valmisteltava kunnolla. Sen jälkeen yllätykset eivät ole yllätyksiä, koska niihin on varauduttu. Se antaa eväitä muuhunkin elämään.

Eikä vielä päästy edes lajin fyysiseen puoleen.

– Meidän kroppamme on rakennettu työntekoon. Tietokoneen edessä istuminen ei tee kropalle, eikä mielelle hyvää. Teen itse opetustyötä, jossa olen päivät ihmisten ja heidän ongelmiensa ympäröimänä. Sen jälkeen metsä tuntuu taivaalta.

Hiljainen hetki.

– Päästiin sateen alta pois, Koponen katsoo taivaalle.

– Meinaat, että kohta sataa, vastaan epäillen.

– No, sellainen veikkaus mulla on.

Kiitän ja hyvästelen. Koponen palaa metsään tekemään viimeisiä viilauksia reittiin.

Käännyn Juvankoskentieltä Romsilantielle ja samalla tuulilasiin putoavat ensimmäiset pisarat.

Virnistän taas ja mietin, että metsäsuunnistusta pitäisi lisätä peruskoulun opetussuunnitelmaan. Perillä Örninkadulla olen jo sitä mieltä, että suunnistuksesta pitäisi tehdä oma oppiaine.

Avoin Varsinais-Suomen am-keskimatka sunnuntaina Hirstenmäellä Salon Juvankoskella. Ensimmäiset lähdöt kello 11.

4 Comments
Inline Feedbacks
View all comments
Sepivk
6 kuukautta sitten

Iso peukku tälle jutulle !

Harri Hämeenoja
6 kuukautta sitten

Olen hankkinut aikoinaan paikallisen taiteija Kauko Mäkisen maalaamia maisematauluja tältä alueelta. Hienoja teoksia.

Minttu
6 kuukautta sitten

Upeasti kiteytetty suunnistuksen ideologia. Hieno kirjoitus, kiitos!

Hanna K
6 kuukautta sitten

Hieno juttu ja tässä jutussa myös huikea loppuhuipennus, kuten tarinalla aina pitää olla.