Tee oli makeaa, Volgan vesi lämmintä ja Lenin-sedän pistävä katse seurasi kaikkea mitä teimme.
Alakouluikäisenä pääsin kaupungin järjestämälle leirikoulumatkalle Salon ystävyyskaupunkiin Rzheviin. Vuosi taisi olla 1995, sillä Punaisen torin laidalla myytiin Nirvana-paitoja Kurt Cobainin muistoteksteillä.
Leirikoulu järjestettiin Rzhevin kaupungin lähellä, neuvostoaikaisessa kesäsiirtolassa. Kymmenet venäläislapset viettivät siellä kesälomaansa parakkimajoituksessa. Meitä salolaisia vieraita oli ehkä kymmenkunta.
Aamuisin järjestyimme siisteihin riveihin parakkien eteen. Päivä aloitettiin lipunnostolla. Päärakennuksen päädyssä komeili suuri ja haalistunut V.I. Leninin muotokuva. Muistan ihmetelleeni miksi se oli edelleen paikallaan, vaikka uuden Venäjän piti edustaa uudenlaisia arvoja. Isänniltä ei tohtinut kysyä.
Ajattelin, että ehkei kukaan vain ollut ehtinyt laskemaan sitä alas. Olihan Neuvostoliiton hajoamisesta kulunut vasta kolme ja puoli vuotta. Säntilliset rutiinitkin olivat selvästi vanhaa perua.
Lippu ei sentään ollut punainen. Järjestäytymisen jälkeen nautimme aamupalaksi teetä ja vaaleaa leipää. Päivät olivat täynnä uimista, pelejä ja hauskanpitoa Volgan yläjuoksun viljavissa maisemissa.
Paluumatkalla pääsimme turistikierrokselle Moskovassa. Muistan Punaisen torin lisäksi lähinnä metron valtavan pitkät portaat. Eräs välikohtaus kuitenkin jäi mieleen. Oppaanamme oli vanhempi venäläisrouva, ehkä Rhzevin virkakuntaa. Moskovan keskustassa hänellä tuli riitaa tilataksimme kuljettajan kanssa.
Keskellä vilkasta katua kaksikko alkoi huutaa toisilleen. Mies karjui ja rouva itki. Meitä kadulla odottavia lapsia se hämmensi. Hetken päästä taksikuski kaasutti vihaisesti tiehensä. Rouva kuivasi kyyneleensä ja jatkoi kierrostamme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Meille selitettiin, että tämä on normaali venäläinen tapa neuvotella.
Nämä tapahtumat palasivat mieleeni, kun seurasin juhannuksena Venäjän kaoottisia tapahtumia. Vladimir Putin ja Jevgeni Prigožin toimivat kuin rouva ja taksikuski. Nähtäväksi jää, toimiiko venäläinen mentaliteetti sittenkään ihan noin yksioikoisesti. Epäilen, että tapahtumia saatettiin hieman siloitella meille sivustaseuraajille. Niin silloin kuin nytkin.
Olisi houkuttelevaa vetää yhtäläisyysmerkkejä 30 vuoden takaisen parakkisiirtolan ja nyky-Venäjän militantin ilmapiirin välille. Se olisi liioittelua. Leninin kuvan edessä pokkurointi kertoo korkeintaan siitä, että venäläiset eivät ole missään vaiheessa ehtineet tehdä kunnolla tiliä menneisyytensä kanssa.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan Salo jäädytti ystävyyssuhteensa Rzheviin. Se on hyvä. Leirikoulu jossain Venäjän ja Valko-Venäjän välimaastossa tuskin kuulostaisi hyvältä idealta vielä moneen vuoteen.
Kirjoittaja on Salon Seudun Sanomien päätoimittaja.
