Reino Töyry odotti 6–7-vuotiaana vuoroaan. Ja toivoi viikoittaisen unelmansa toteutuvan. Tapahtumat ajoittuvat 1940-luvun puolivälin paikkeille.
– Salon Työväentalolla oli Vilppaaseen liittyviä tapahtumia, joihin isä tai äiti ottivat minut mukaan. Usein jäin siihen pallokentän laidalle ja odotin, että saisin edes joskus potkaista mänttipalloa, nyt 85-vuotias Töyry kertoo Salon Urheilupuistossa.
Mänttipallossa oli nahkanyörillä sidottu aukko, jotka kutsuttiin mäntiksi. Kyseisen pelivälineen puskeminen ei ollut aina erityisen miellyttävä kokemus.
– Odotin, että pallo menisi poikien peleissä edes kerran kentän ulkopuolelle, jotta saisin potkaista. Äiti kysyi kotona heti ensimmäisenä, että onnistuitko. Tämä on jäänyt elävästi mieleen, ja todennäköisesti siitä johtuu, että olen pyörinyt mukana seuran rattaissa koko ajan, Töyry muistelee.
Seuran rattailla hän viittaa Salon Vilppaaseen ja sen jalkapallotoimintaan. Luottamustyöt Palloliiton liittokokousedustajana 1981–2003 ja liittovaltuuston jäsenenä 1988–2003 johtivat kutsumiseen liiton ainaisjäseneksi.
Kun Töyry on ollut Vilppaassa muun muassa valmentaja, huoltaja, joukkueenjohtaja, ottelukuuluttaja ja jalkapallojaoston puheenjohtaja, olisi helpompaa luetella toteutumattomat työnkuvat. Mies oli nostamassa myös Vilppaan naisjalkapalloilutoimintaa 1980-luvun alussa.
Perspektiiviä antaa sekin, että Töyry oli mukana järjestämässä maaottelua Salossa jo 50 vuotta sitten.
Töyryn kaltaisten tekijöiden ansiosta Vilppaan jalkapallotoiminta on pysynyt elinvoimaisena sata vuotta, vaikka palkatut työntekijät ovat olleet hyvin harvassa. Osa ihmisistä on sitoutunut seuraan valtavan pitkiksi ajoiksi: ”Repe” Töyry, Markku ”Punni” Larsson, Tapio ”Tipsu” Nummela, Sami ”Ketse” Keto-oja.
– Ja hyvin, hyvin monet muut, pian 30 vuotta miesten edustusjoukkueen joukkueenjohtajana ja erittäin monessa muussa roolissa toiminut Keto-oja huomauttaa.
Voikin todeta, että 1970-luvulta lähtien Vilppaan perintöä alkoi kantaa Töyry. Vuosikymmenten myötä se on siirtynyt vuoroin ja välillä limittäinkin Punnille, Tipsulle ja Ketselle.
– Punni on kuuluisa tarkkuudestaan ja vaatimattomuudestaan. Usein olen häneltä kysynyt neuvoja ja välillä noudattanutkin niitä, Keto-oja naurahtaa.
Larsson aloitti pelaamisen Vilppaassa vuonna 1969. Taustahommat käynnistyivät 1985 ja jatkuvat tänäkin päivänä muun muassa jalkapallojaoston puheenjohtajuutena.
Nummelan piti puolestaan tulla Saloon yhdeksi pelikaudeksi 1970-luvun alussa. Näin puoli vuosisataa myöhemmin todettuna reissu ”vähän venähti”.
– Aika moneen paikkaan välillä venyttiin Vilppaan parissa, Nummela muistelee.
Tämän kaliiberin seuraihmisiltä on syytä tiedustella, että millaista elämä olisi ollut ilman Vilpasta ja/tai ilman jalkapalloa.
– Almanakka on täytetty vuosikymmenten aikana harjoitusten ja ottelujen perusteella. Kyllä elo olisi aikamoisesti muuttunut, jos ei tähän hommaan olisi 16-vuotiaana lähtenyt mukaan, Larsson puntaroi.
– Kummasti silloin lankapuhelin- ja ruutupaperiaikaankin saatiin alasarjajoukkueita kasaan ja harjoittelemaan. Vaikka olisi ollut lähemmäs 30 astetta pakkasta, niin aina tultiin paikalle ja tehtiin sitten tarvittaessa jotain muuta harjoitusta kuin jalkapallon pelaamista, hän haluaa painottaa.
– Jo silloin yli 50 vuotta sitten pääsin mukaan hienoon porukkaan, eikä vieläkään ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Moni hyvä kaveri on nukkunut pois, mikä on tietysti surullista, Nummela mainitsee.
Repen Nakki oli pitkään salolaisille tuttu käsite. Keto-oja toteaa Repe Töyryn asettaneen hänelle ansan delegoituaan joukkueenjohtajan työt.
– Mutta onneksi asetti. Urheilun kautta tulleita tuttuja on varmasti tuhansia ja hyviä ystäviäkin kymmeniä. Tämä Urheilupuistokin on miltei toinen koti. Kun vuosikymmenten aikana on tullut vastoinkäymisiä, ei yksi uusi sellainen haittaa yhtään mitään. Lopulta kaikki asiat järjestyvät, Keto-oja mainitsee.
Niin kuohkealla kuormalla tätä taustavoimista kertovaa juttua ei sentään kuorrutetta, että ”päivääkään en vaihtaisi pois” -lause pätisi.
– Ihan varmasti vaihtaisin. Nykyisin on välillä vähän ikävää se, että sitoutuminen tuppaa vaihtelemaan. Kun toiset laittavat toimintaan aikaansa 24/7, niin osa ei pysty tulemaan harjoituksiin. Jossain määrin se on toki ymmärrettävääkin, Keto-oja miettii.
– On tässä unettomia öitä vietetty ja kiroiltu. Joskus tuntui siltä, että kun tapahtui jotain hyvää, niin tuli tuplasti huonoa lisäksi, Larsson laskee.
Mistä muuten tulee lempinimi Punni?
– Sen kun tietäisi. Jostain lapsuuden asiasta se juontuu, olisinkohan punninnut jotain tai vastaavaa, Larsson virnistää.
Mikä on ikimuistoisin Vilppaaseen liittyvä ottelu? Itse kullakin näistä miehistä sellaisia on takana niin valtava määrä, että vastaaminen muodostuu vääjäämättä mahdottomaksi. Mutta tarinoita riittää.
– 1980-luvun alussa oltiin vieraspelissä Porin Pallotovereita vastaan. Siellä oli kokoonpanossa useampikin tuleva maajoukkuepelaaja, ja se joukkue taisi kivuta vuosittain sarjaportaita ylöspäin. Voitimme heidät silti, ja sen jälkeen seuran ”häpeätaulussa” luki pitkään kyseinen 2–3-tappiotulos, Nummela naurahtaa.
– Tammisaaressa noustiin kerran cupin ottelussa 0–3-tappiotilanteesta voittoon, Larsson muistaa.
– Vaikka sarjataso on ollut mikä tahansa, ovat nousun ratkaisseet ottelut olleet aina hienoja. Turussa kun kerran voitettiin Parkin hiekkakentällä lokakuussa, ja paikalla oli Salostakin väkeä pari bussilastillista. Tai silloin kun voitettiin vahvistunut Jyrkkälän Tykit tammikuussa, Keto-oja miettii.
Ahvenanmaan pelireissuilta on paljon tarinoita.
– Kun Tampere United meni konkurssiin, siirtyi sieltä pelaajia IFK Mariehamniin. Osa näistä miehistä kävi sitten pelaamassa Kolmosta, ja vieraspelin siellä piti olla meille täysin varma tappio. Mutta eipä hävitty, joukkueenjohtaja mainitsee.
Reino Töyryn kohdalla yksittäisen ottelun pyytäminen olisi erityisen epäreilua. Eikä siihen ole tarvettakaan, sillä hän pukee vielä oivallisesti sanoiksi yli puolen vuosisadan Vilpas-historiansa.
– Olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla tekemässä näitä asioita. Hauskoja hetkiä on takana mittaamattoman paljon, ja kun on välillä ollut raskasta, niin ajatus Vilppaasta ja jalkapallosta on vienyt eteenpäin. Sen ajatuksen kanssa mennään sitten joskus hautaan asti.
Kaikkein tärkeintä on toisen seuran kunnioittaminen
Salolaisen jalkapalloilun historiasta puhuttaessa ei voi sivuuttaa kilpailutilannetta, joka on vallinnut sotien jälkeen Vilppaan ja Salon Palloilijoiden välillä. Asetelma on voimissaan, vaikka miesten edustusjoukkueet eivät ole 2000-luvun aikana pelanneet samalla sarjatasolla.
– Kalkkiviivojen sisällä ei tunnettu toisiamme, mutta ottelujen ulkopuolella oltiin kavereita, tiivistää 1980-luvun tilanteen Vilpasta tuolloin valmentanut ja sittemmin SalPan miesten edustusjoukkuettakin luotsannut Tapio Nummela.
Aikanaan kinat olivat vähintään poliittissävytteisiä.
– Siihen aikaankin välillä joku kuittaili välillä jotain politiikkaa, mutta ne asiat ovat kyllä nyttemmin unohtuneet, Nummela mainitsee.
Yhdistymisajatuksiakin on heitetty ilmoille tasaiseen tahtiin.
– Aikanaan taustoilla oli paljon sellaista, että SalPasta ehdotettiin rahojen yhdistämistä ja Vilppaan toiminnan lopettamista. Se oli minulle kuin punainen vaate, vuosikymmenet Vilppaan puuhamiehenä ollut Reino Töyry sanoo.
Yhdistyminen ei ole näköpiirissä.
– Jokaisen pitäisi ymmärtää, että useampi seura on salolaiselle jalkapalloilulle rikkaus ja kaikkien etu, kokee Vilppaan jalkapallojaoston sihteeri ja edustusjoukkueen joukkueenjohtaja Sami Keto-oja.
Hän ei kiistä nykyisiäkin ajoittain kireitä välejä seurojen kesken.
– Vilpas on ikään kuin löytänyt oman tasonsa. Olennaisinta olisi, että kaikki ymmärtäisivät, että molemmat seurat mahtuvat täällä olemaan. Kaikista tärkeintä on toisten kunnioittaminen, vaikka välillä veri kiehahtaisikin, Keto-oja painottaa.
