Kun talousmetsästä astuu luonnonmetsän siimekseen, ero on mullistava ja päätähuimaava. Talousmetsän ja luonnontilaisen metsän eroa ei voi käsittää, ellei sitä ole kokenut.
Näin kuvailee kemiönsaarelainen valokuvataiteilija Ritva Kovalainen. Kovalainen on kuvannut Suomen harvoja luonnontilaisia metsiä yhdessä valokuvataiteilija Sanni Sepon kanssa ja julkaissut kuvista Pohjoistuulen metsä -teoksen.
Kovalaisen ja Sepon kuvissa kiemurtelevat kaatuneiden puiden harmaantuneet juurakot ja lahopuut sammaloituvat hitaasti osaksi maata. Vanhojen puiden oksia peittää naava.
– Luonnontilainen metsä on jokaisesta kohdastaan erilainen. Ympäristöt vaihtuvat korvesta kankaaksi ja hetteiköstä suoksi. Veden ääni on tärkeää: jossain lirisee puro, koski tai joki. Niiden löytäminen on valtava elämys, Ritva Kovalainen kuvailee.
Kovalainen ja Seppo käyttävät ikimetsistä termiä luonnonmetsä, jolla he tarkoittavat koskematonta, vuosisatoja omassa rauhassaan kehittynyttä metsää. Sellaista, jossa ei ole koskaan käynyt harvesteri eikä aikakausiin edes kirves.
Päästäkseen kuvaamaan koskemattomia metsiä on matkustettava kauas ja nähtävä vaivaa. Kovalaisen ja Sepon kuvat on otettu Kuusamossa vanhojen metsien suojelualueilla, eri puolilla Pohjois-Karjalaa ja ennen kaikkea Värriön luonnonpuistossa Sallassa itärajan tuntumassa.
Värriö on suljettu alue, johon pääsevät ainoastaan tutkijat ja poromiehet. Kovalainen ja Seppo pääsivät vuonna 2016 mukaan Timo Kuuluvaisen johtamaan 50 hehtaaria erämaata -tutkimushankkeeseen. Valokuvaajat saivat kolmeksi vuodeksi luvan liikkua luonnonpuistossa.
– Kokemus oli ainutlaatuinen. Pikkuhiljaa meille hahmottui, että tästä pitää tehdä kirja.
Työpari liikkuu metsissä kameroineen erillään ja tekee omia havaintojaan. He majoittuvat porokämppiin ja autiotupiin ja tapaavat vasta illalla tai lounasaikaan.
Kuvien yhteenlaskettu määrä on suuri. Pohjoistuulen metsä -kirjaan aineistosta päätyi murto-osa. Julkaistavat kuvat työpari päättää yhdessä. Aiemmissa yhteisissä kirjoissa kuvaajan nimeä ei ole merkitty erikseen, Pohjoistuulen metsässä näkyvät nimikirjaimet.
– Näen kyllä selkeän eron kuvissamme, mutta on vaikea luonnehtia, mikä ero on. Katsojat voivat sitä miettiä ja arvuutella.
Kovalainen ja Seppo ovat työskennelleet kymmeniä vuosia yhdessä ja tutkineet kuvissaan metsää ja sen merkitystä suomalaisille. Puiden kansa (1997) sai ilmestymisvuonna taiteen Suomi-palkinnon. Se kuvasi luonnonuskoa ja metsiä pyhinä paikkoina.
Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009) vei kuvien ja kertomusten matkassa raiskiolle ja avohakkuille, joiden lähimetsät kantarellikätköineen elävät enää muistoissa. Luontoon, jossa luontoa ei enää juuri ollut.
Pohjoistuulen metsä on trilogian päätösosa. Teos on samaan aikaan valokuvakirja ja tietokirja luonnonsuojelun historiasta, luonnon monimuotoisuuden kehityksestä ja uhanalaisten metsien tilasta. Kirjan taustatoimittajana on toiminut biologi Raija Marja-aho.
Moniäänisessä tekstissä vuorottelevat tieto-osuudet, tunnelmoinnit, runokatkelmat ja metsissä liikkujien haastattelut.
– Olemme yhdistäneet tutkimustietoa kaunokirjalliseen aineistoon ja dokumentoivaan kuvaukseen ensimmäisestä kirjasta lähtien. Olemme ensisijaisesti taiteilijoita ja pyrimme kiinnittämään huomiota siihen, miten asioita välitetään sekä kuvallisesti että sanallisesti, Ritva Kovalainen kertoo.
Pohjoistuulen metsä on luonnon monimuotoisuuden puolustuspuheenvuoro ja hätähuuto sen puolesta. Kokonaisuudessaan Suomen metsistä on ihmiskäden käsittelemättömiä Kovalaisen mukaan noin prosentti, eteläisen Suomen metsistä vielä vähemmän.
– Kun kuljin kuvausmatkalla halki Suomen Lieksaan, katsoin järkyttyneenä, miten joka ikinen metsän kolkka on otettu haltuun – puhumattakaan ojituksista, jotka ovat tuhonneet pienvedet.
Kovalaiselle metsä on enemmän kuin pelkkiä puita. Hän korostaa luonnon kerrostuksellisuutta ja koko metsän tarjoamia elinympäristöjä.
– Metsäkeskustelussa käytetään argumenttina sitä, että metsät kasvavat nopeammin kuin koskaan ja tuijotetaan liikaa kuutioita ja puumääriä. Aikaperspektiivi unohtuu. Metsässä voi olla tuhatvuotisia maapuita ja 800-vuotiaita keloja, joissa elää eri lajeja.
Kovalaisen ja Sepon teoksessa näkyvät metsän lajeista etenkin hyönteiset ja linnut – tosin eivät perinteisinä luontokuvina. Vyökultiainen ja viherpöyrökultiainen hehkuvat sinisen, punaisen ja vihreän eri sävyissä sivun kokoisiksi suurennettuina.
Linnuista on esillä munia. Ritva Kovalainen kuvasi Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin kuuluvia munia niiltä lintulajeilta, joita Pohjoistuulen metsän kuvaamissa metsissä on pesinyt.
– Halusin kuvasarjalla havainnollistaa, mitä metsä tarkoittaa linnuille. Munat kuvastavat monimuotoisuutta ja muistuttavat, että kun koko metsä hakataan, koko tuo porukka jää kodittomiksi. Aina ei löydy viereistä palstaa, jossa pesiä.
Vaikka Ritva Kovalainen on kuvannut metsiä vuosien ajan, luonnonmetsiin paneutuminen toi hänelle uutta ajateltavaa. Hän miettii, miten ihmisten luontosuhde on mennyt tehometsätalouden aikana pahasti pieleen.
– Luontokato kertoo siitä, että olemme menettäneet kunnioituksemme toisia lajeja kohtaan. Voimme rakastaa luontoa, mutta se ei riitä. Meidän pitäisi löytää uusi tapa kunnioittaa luonnon kiertoa ja elämää.
Kovalainen korostaa, ettei yksittäisiä lajeja voi suojella asuttamalla niitä eläintarhoissa tai terraarioissa. Suurin osa lajeista voi elää vain siellä, minne ne kuuluvat. On suojeltava kokonaisuutta, ei yksilöitä.
– Lajit ovat aina sidoksissa elinympäristöönsä, ja tuhansien lajien kokonaisuus kietoutuu toisiinsa. Aina kun menetämme jonkun lajiryhmän, menetämme ominaisuuksia, jotka ovat tärkeitä koko ekosysteemin kierrossa.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Ritva Kovalainen nostaisi metsien suojelumääriä. Vaikka talousmetsän muutos kohti luonnonmetsää vie jopa satoja vuosia, jostain on aloitettava.
Suojeluun hän toivoo samaa tehokkuutta kuin aikanaan metsien ojituksiin ja hakkuisiinkin.
– Metsiä pitäisi suojella ja ennallistaa valtavan isoina kokonaisuuksina. Pienet pläntit eivät hyödytä ketään. Suojelun voisi aloittaa kuntien, seurakuntien ja yhteisöjen metsistä. Ei pidä pysyä ikuisuuksia 70 vuotta vanhassa mantrassa, jonka mukaan kaikki metsät pitää saada talouskäyttöön.
Kovalaisen kotikunnassa Kemiönsaaressa metsien suojelu on edennyt hiljattain isoin askelin. Suurmaanomistajiin kuuluva Konstsamfundet on esimerkiksi päättänyt sekä suojella metsiä että muuttaa metsätalouden suuntaa jatkuvan kasvatuksen malliin.
– Luonnon ja metsän monimuotoisuus on niin kaunis ja pyhä asia, että sen pitäisi olla meille uskonto, isänmaa ja pyhä asia, Ritva Kovalainen painottaa.
Pohjoistuulen metsä kiertää Viron kautta Suomeen
Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvanäyttely Pohjoistuulen metsä on avautunut Tallinnassa Galleri Seekissä, jossa kuvat ovat nähtävissä lokakuun 31. päivään saakka.
Syksyllä näyttely tulee esille Kajaanin taidemuseoon ja ensi vuonna Turun taidemuseoon. Vuosi sitten kuvat olivat esillä Valokuvataiteen museon K1-galleriassaHelsingissä. Näyttelyyn kuuluu myös Marjaana Mykkäsen ohjaama dokumenttielokuva Pyhä. Paha. Metsä.
– Kaikki tilat ovat erilaisia, joten kokonaisuus on aina vähän erilainen. Teemme myös uusia teoksia, Ritva Kovalainen kertoo.
Kovalainen ja Seppo ovat mukana kelopuita käsittelevässä tutkimushankkeessa valokuvaajina, ja Kovalainen suunnittelee kelojen tiimoilta videoteosta.
Kuvataiteilijat ovat suuntaamassa myös Japaniin dokumentoimaan sintolaisuuteen liittyviä pyhiä metsiä.
– Tarkoituksemme on käsitellä pyhän ja luontosuhteen yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia sintolaisuudessa ja suomalaisessa luonnonuskonnossa, Ritva Kovalainen sanoo.
