Pertti Pasasen eli Speden komiikka rakentui varsinkin hänen myöhäiskaudellaan varsin suoraviivaiselle naurattamiselle, jossa tavoiteltiin yleisön nopeaa reagointia eikä niinkään rakenneltu huumoriin kerroksellisuutta. Näin etenkin vuoden 1986 Pikkupojat -elokuvassa, jota ei yleensä lasketa Spede-kaanonin avainteoksiin mutta joka nauttii vissiä kulttisuosiota alan harrastajien keskuudessa.
Pikkupojat oli selkeästi yksitasoinen ja yksioikoinenkin teos, jossa kerrottiin vitsi tai esitettiin koominen törmäys ja edettiin nopeasti seuraavaan.
Toni Enholmin Mathildedalin kesäteatteriin ohjaama sovitus Pikkupojista tuo metatason aiemmin tutun litteän rakenteen rinnalle. Jonkinlainen puolikuvitteellinen Spede-hahmo (Petteri Kallonen) piipahtaa näyttämöllä kuin antiikin draamojen kaikentietävä kertoja ja rikkoo samalla kiinnostavasti näytelmän suljetun fiktiivisen maailman. Samalla Spede-hahmo toimii tekstin dramaturgisena kehyksenä, jonka sisään Enholm on virittänyt melko autenttisen ja erittäin tunnistettavan Spede-komedian.
Kesäteatteriin sovitetun Pikkupoikien ymmärtäminen taitaa kuitenkin vaatia alkuperäisteoksen tuntemista. Muutoin se saattaa jäädä vain etäiseksi farssiksi aikamiehistä näyttelemässä alle kouluikäisiä pojanviikareita ja heitä nuoremman näyttelijän esittämässä heidän äitiään. Kun sen sijaan muistaa Hannele Laurin roolisuorituksen Vesa-Matti Loirin, Spede Pasasen ja Simo Salmisen äitinä valkokankaalta, Pikkupoikien absurdi todellisuus avautuu täysimääräisenä.
Elokuvassa Loiri, Pasanen ja Salminen vetivät kaksoisroolit, joissa polvihousuisista nassikoista vaihdettiin lennossa naapurin sediksi ja veljessarjan isäksi. Teatterissa moinen ristiveto olisi vaikea toteuttaa, ja varsinkin Pikkupoikien avainkohtaus välihuutajasta suorastaan mahdoton. Ohjaaja Enholm on ratkaissut ongelman roolittamalla saman näyttelijän vain keskimmäiseksi veljeksi sekä poikien isäksi. Kesämökkinaapureita keksijä Yskää (Markku Mäkilä) ja upseeri Jäpälää (Kallonen) tulkitsevat muut näyttelijät.
Ratkaisu on ollut ilmeisen välttämätön, mutta ohentaa alkuperäisteoksen täysin järjenvastaista ja siksi kovin viehättävää illuusiota.
Repliikit, tilanteet ja henkilöasetelmat ovat kesäteatterissa suoraan elokuvasta. Eletään kukkeinta kesäloma-aikaa, mutta perheenpää ei malta pysyä poissa töistä ja jättää vilkkaat pojat äidin vastuulle. Heidän mökkinsä molemmin puolin asuu eriskummallisia naapureita, jotka eivät tule toimeen keskenään. Erimielisyydet ovat edenneet raastupaan saakka, ja osasyyllisiä riitojen kärjistymiseen ovat pikkupojat, jotka toimivat toraisien naapurusten välittäjinä.
Juttu toimii tai kaatuu puhtaasti sillä perusteella, kuinka poikakolmikkoa esittävät näyttelijät suoriutuvat rooleistaan. Mathildedalin sovituksessa he suoriutuvat erinomaisesti. On selvää, että vaikutteet Veskun, Speden ja Simon roolitulkinnoista näkyvät ja kuuluvat, mutta tämähän ei haittaa vaan pikemminkin tuo näytelmän lähemmäs katsojaa.
Veljessarjan vanhimpana, kuusivuotiaana Väkenä mellastaa Janne Ahonen. Hän tasapainoilee loisteliaasti intonaatiota myöten tarkkaan opeteltujen Vesku-maneerien sekä alkuperäiselokuvasta irrallisen oman näkemyksensä kanssa. Yhdistelmä on useimmiten hauska ja aina kiinnostava. Ahosen valokopioversio Loirin näyttelijätyöstä onkin merkittävästi onnistuneempi kuin taannoisen Hirttämättömät-elokuvan (2023) ristiriitainen pyrkimys irrottautua täysin lähdetekstistään ja silti toistaa sen parhaat palat.
Ahosen kuningashetkikin on sama kuin Loirilla elokuvaversiossa: välihuutaja tulkitsemassa Yskäsen ja Jäpälän kohteliaita huomautuksia törkeiksi solvauksiksi.
Akseli Sveholm taitaa kantaa näyttämöllä suurimman taakan. Hän on sekä keskimmäinen pojista että näiden isä. Etenkin isänä Sveholm vetää reimasti yli, aivan kuten näin absurdiin juttuun sopiikin.
Mathildedalin ”Simona” näyttelee Mauno Haukila, joka nelivuotiaan pikkuveljen roolissa kiskoo hampaitaan hohtimilla, piehtaroi sikalassa eikä kiusaa pienempiään vaan isompiaan ja saa näiltä köniinsä. Haukilan roolisuoritus tavoittaa, näytelmän tyylilajista riippumatta, oikein hyvin pikkuveljen universaalin kohtalon olla isompiensa pähkähullujen päähänpistojen koekaniini ja oman miehuutensa alinomainen todistelija.
Tämän kaiken keskellä poikien äitiä sekä naapurin pikkutyttöä näyttelevä Elsa Pietilä edustaa näytelmätekstin järjen ääntä – kummassakin roolissaan. Pietilä selviää komeasti myös Pikkupoikien lyhyestä naisen logiikka -hetkestä.
