”Älykkyys ei takaa viisautta”, muistutetaan Oppenheimerissa, mutta lopulta porukan nerokkain mieli taitaa olla myös viisain.
Christopher Nolanin elokuva kertoo atomipommin keksijän J. Robert Oppenheimerin tarinan lahjakkaasta fyysikosta ihmiskunnalle uuden portin avanneeksi mieheksi, joka ensin nostettiin jalustalle ja sen jälkeen pudotettiin sieltä ryminällä alas. Merkittävä osa kolmetuntista draamaa kuvaa juhlitun sotasankarin kiirastulta, jossa hänet yritettiin saada näyttämään maanpetturilta mustamaalaushankkeen ulottuessa Valkoiseen taloon asti.
Oppenheimer on myös kuvaus myrkyttyneestä avioliitosta, jossa lukemattomista vastoinkäymisistä ja ristiriidoista huolimatta lopulta suurin on rakkaus.
Merkittävin osa Nolanin elokuvaa keskittyy kuitenkin Los Alamosiin, jonne Robert Oppenheimerin (Cillian Murphy) johdolla pystytettiin tutkimuskeskus kehittämään atomipommia ja päättämään paitsi toinen maailmansota myös kaikki tulevat sodat. Manhattan-projektin vetäjänä Oppenheimer ympäröi itsensä toinen toistaan nerokkaammilla fyysikoilla ja kahden vuoden ja miljardien dollarien jälkeen pommi oli valmis. Silloin Saksa oli jo hävinnyt sodan ja pommin kohteeksi valikoitui vielä sodassa räpiköinyt Japani.
Silloin J. Robert Oppenheimer itse oli jo muuttunut tiedemiehestä tieteen myyntitykiksi ja ihmiskohtaloista päättäväksi poliitikoksi.
Christopher Nolanin henkilöhahmot pohtivat moneen otteeseen, olisiko Japani pian valmis antautumaan joka tapauksessa. Pearl Harborin muisto oli kuitenkin väkevä, ja sodanjohto päätti kokeilla uutta joukkotuhoasetta Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkeihin, tunnetuin seurauksin.
Myös Oppenheimer kannatti pommien pudottamista, esittää Nolan. Hän oli Amerikan Prometheus, jonka käsissä oli valta tuhota kaikki. Sen sijaan hänestä tuli jonkinlainen rauhankyyhky vasta siinä vaiheessa kun hän tajusi, että kaikilla yksilön valinnoilla ja teoilla on seurauksensa – ja Yhdysvaltain korkein johto halusi ryhtyä kehittämään vielä atomipommiakin järeämpää asetta. Oppenheimer näki vetypommissa kylmän sodan siemenen, joka johdattaisi kaksinapaiseksi muuttuneen maailman loputtomaan kilpavarustelun kierteeseen.
Nolan asettaa Oppenheimerin vastapariksi kenkäkauppiaasta huippupoliitikoksi kohonneen Lewis Straussin (Robert Downey Jr.), joka kantaa sydämessään vuosientakaista nöyryytystä ja kehittää kekseliään salajuonen kostaakseen Oppenheimerille. Strauss esitetään poliittisena pyrkyrinä, joka on kääpiömäisen pieni miehenpuolikas ympärillään teoreettisen fysiikan jättiläismäisimmät ajattelijat. Se ei estä häntä lokaamasta Oppenheimerin mainetta juuri kun tämä on päässyt Time-lehden kanteen miehenä, joka lopetti sodan.
Elokuvan viimeinen neljännes keskittyy jonkinlaiseksi kuulemistilaisuudeksi naamioituihin oikeudenkäynteihin, joissa niin Robert Oppenheimer kuin Lewis Strausskin istuvat viimeisellä tuomiolla.
Christopher Nolan kuljettaa tarinan päälinjojen kyljessä kuvausta Robert ja Kitty Oppenheimerin (Emily Blunt) traagisesta avioliitosta, jota varjostivat atomipommi ja naisen syvenevä alkoholismi. Vaimo seisoo kuitenkin viimeiseen asti puolisonsa rinnalla ja on tämän vankkumattomin puolustaja. Rakkaustarinana Oppenheimer on täysin omaa rotuaan, herkkä ja kauhistuttava ja jokaisella sekunnillaan aito.
Nolan on opittu tuntemaan epälineaarisen kerronnan taiturina, joka ei pelkästään riko kronologiaa vaan kyseenalaistaa koko ajan käsitteen, kuten edellisessä ohjaustyössään Tenetissä (2020). Oppenheimer on Tenetiä ja Inceptionia (2010) tarinavetoisempi ja suoraviivaisempikin teos, mutta jälleen kerran Nolan koettelee draaman ja katsojan sietokykyä luopumalla lineaarisesta kerronnasta ja tarinan johdonmukaisesta aikajärjestyksestä.
Rikottu aikarakenne tuottaa tavattoman kauniin lopputuloksen. Elokuvan alkupää on täynnä vihjeitä sen lopusta ja elokuvan loppu palautuu alkuun. Aika on Christopher Nolanille pikemminkin kehämäinen kuin alusta kohti ääretöntä etenevä.
Jokseenkin uusi ulottuvuus hänen taiteilijankuvaansa on Oppenheimerin äänimaailma. Nolan käyttää hiljaisuutta ja shokeeraavia räjähdyksiä ja klassisesta Hollywood-elokuvasta tuttuja myrskyäviä jousiorkestereita yllättävästi ja kekseliäästi: elokuva on täysin äänetön silloin kun sen luulisi täyttyvän melusta ja päinvastoin.
Yhtä vaikuttavaa, draamaa rakentavaa ja kuvan rinnalle kokonaisen toisen ulottuvuuden luovaa äänimaailmaa on viimeksi kuultu Stanley Kubrickin Hohdossa (1980).
