”Ihan on lämpöiset nämä sukkahousut” – Taiteiden Yässä kiskaistiin kulttuuria ylös ja verenpainetta alas

– Pyysin, että sade loppuu kello kolme, ja naps, sen se teki!

Makkia Studion yrittäjä Maria Härmä, joka oli järjestämässä Salon keskustassa Taiteiden Yän karnevaalikulkuetta, osoitti hallitsevansa sään herraa. Tosin hiukan taidoissa oli hiomista, sillä kulkueen lähtiessä viiden aikaan liikkeelle tihkusade alkoi pian saatella sitä.

Härmä tanssi paljastavassa samba-asussa, joka ei päällisin puolin näyttänyt parhaimmalta valinnalta suomalaiseen syyssäähään.

– Yhtään ei palella. Ihan on lämpöiset nämä sukkahousut, Härmä väitti Salon Seudun Sanomille.

Taiteiden Yä pidettiin Salossa nyt viidettä kertaa, mutta ensimmäistä kertaa se käynnistyi karnevaalikulkueella. Mukaan kulkueeseen oli saatu seitsemisenkymmentä osallistujaa.

Spektaakkelimaista tunnelmaa toi Makkian sambatanssijoiden lisäksi afrikkalaissoittajien kanssa esiintynyt beniniläistaiteilija Prince Toffa, joka oli pukeutunut räväkkään kierrätystaidepukuunsa. “Kulttuuri ylös, verenpaine alas”, julistettiin Salon kansalaisopiston kyltissä.

Mukana ajoi myös sähkönsininen vuoden 1957 Cadillac.

– Auto on isäni. Sain sen tänne sillä ehdolla, että äiti tulee mukaan, kommentoi ratin takana istuva Verneri Santasaari, ja vieressä äiti Heli Santasaari totesi näin käyneen.

Sinnikkäät salolaiset kuvasivat kännyköillä kulkuetta harmaassa tihkusateessa. Paikalle oli säähän nähden ilmaantunut mukavasti ihmisiä.

Liki kaikki salolaistahot, joiden toiminta liittyi edes jotenkin taiteeseen, pitivät Taiteiden Yässä avoimia ovia ja pajoja. Salon muistiyhdistyksen tiloissa maalattiin kiviä. Harmaille kiville tupsutettiin akryylimaalia ja kirjoiteltiin runoja.

– Kun näin ensimmäisen kerran Salossa runokiven, reaktiona oli heti hymy. Joku oli nähnyt vaivaa. Nyt ajattelin tulla tänne itse kokeilemaan, kun satun asumaan vastapäätä, kommentoi maalia kivelle tupsuttamassa ollut Laura Henttinen.

Vieressä maalasivat Pirjo ja Pekka Ristola sekä Heikki Borenius. He ovat yhdistyksen aktiiveja, mutta osuivat ensimmäisen kerran runokivipajaan.

Muistiyhdistyksessä on maalattu runokiviä kahdeksan vuotta. Niitä putkahtelee Salossa nykyään siellä täällä esiin katukuvassa ja maastossa. Ihmiset jättävät niitä muiden löydettäviksi.

– Jotkut kiertävät Salossa etsimässä niitä ja laittavat kuvia someen. Eikä koskaan ole tullut meille viestiä, että niitä olisi ollut väärissä paikoissa, iloitsee ohjaaja Anne Alanko.

Runokivien maalaaminen on levinnyt Salosta myös muualle.

Salon pääkirjastossa Hanna-Kaisa Järvinen, Onsku Franck, Amanda Routasalo ja Jade Ora olivat kokoontuneet Sami Ahon vetämään sarjakuvatyöpajaan. Aho opettaa tavallisesti Muurlan opistossa sarjakuvien ja kuvittamisen linjalla, joka on Limingan lisäksi ainoa Suomessa, jossa sarjakuvat saa pääaineeksi. Muurlassa sarjakuvalinjalla opiskelee esimerkiksi Ora.

Franck taas on itse julkaissut sarjakuva-albumeita.

– Kun olin lapsi, äitini kaveri sanoi hänelle, että tuo on vain vaihe tuo sarjakuvien lukeminen. Nyt olen 32 ja edelleen elän tälle! Sarjakuvissa voi käsitellä vaikeita asioita omasta elämästä, ja voin piirtää vaikka 30 sivua omenasta, jonka söin, jos haluan.

Järvistä ja Routasaloa kiehtoo se, miten paljon sarjakuvissa pystyy muutamalla viivalla kertomaan.

Ahon mukaan aloittelevien sarjakuvapiirtäjien ongelmana on yleensä tarinankerronta.

– Jokainen oppii harjoittelemalla piirtämään, mutta monen on vaikea löytää tarinoita ja hahmottaa, mistä lähteä liikkeelle ja mihin lopettaa. Todellisuudessa tarinoita löytää joka puolelta, kunhan vain uskaltaa kertoa omasta elämästä esimerkiksi tarinan, jossa on jotain noloa. Ne nolot ovat kaikkein parhaimpia.

– Mikään ei helpota niin pajon kuin pieni myötähäpeä! Järvinen nauraa vieressä.

Salon Teatterissa Mikis Jaakkola veti improvisaatiopajaa.

– Jokainen tekee vuorollaan jonkin liikkeen ja päästää äänen. Kukin toistaa vuorollaan, ja kun on menty ympäri, seuraava keksii uuden liikkeen ja äänen.

Hän hyppäsi ja huudahti “Huu”. Perässä hyppelivät ja huudahtelivat Taiteiden Yän klovni Lisamaria Markula, veljekset Jere ja Miska Pitkänen sekä heidän äitinsä Jonna Hellberg-Pitkänen. Hetken kuluttua pyörähdeltiin, ravisteltiin käsiä ja sahattiin ilmassa näkymätöntä moottorisahaa.

Seuraavaksi jokainen teki vuorollaan eleen – esimerkiksi Hellberg-Pitkänen maalasi muotokuvaa – ja Miska kysäisi, mitä teet. Äiti vastasi kaivavansa nenää ja sai yleisön nauramaan. Miskan tehtäväksi tuli kaivaa nenää ja vastata seuraavalle kyselijälle tekevänsä jotain ihan muuta, jota kyselijän oli sitten lähdettävä näyttelemään.

14-vuotias Jere ja 12-vuotias Miska ovat tottuneita improvisoijia. Salon Teatteri oli heille vieras, mutta he ovat olleet mukana Kirakan kesäteatterissa.

– Teatteri-innostus hyppäsi sukupolven yli. Poikien mummu Maisa Pitkänen on ollut pitkään teatteriaktiivina, paljasti poikien isä Sampo.

– Teatteri on aikaavievä harrastus, mutta esityskauden endorfiiniryöppy on sen arvoista, mietti Hellberg-Pitkänen.