Kovan onnen kirkko – Uskelan emäkirkolla on muistomerkkikin väärässä

Hiekkatie halkoo peltoja. Uskelanjoki lipuu vieressä uomassaan. Taloja pilkottelee peltomaisemassa harvakseltaan.

Lähellä humisee Somerontie, jossa autot huristavat sataa kilometriä tunnissa. Me olemme Hiidentiellä, nykyisellä Vanhalla Perttelintiellä. Tie vaikuttaa tavalliselta syrjäseutujen pikkutieltä, kärrypolun paremmalta versiolta, mutta oikeasti se on jo rautakaudella käytössä ollut valtareitti rannikolta sisämaahan, Hämeeseen.

Puiden latvojen lomasta kohoaa pieni, punamullalla maalattu kellontapulitorni. Pysäytämme auton Uskelan emäkirkon hautausmaan parkkipaikalle.

Heinäsirkat sirittävät. Pelloilta ja alhaalta jokilaaksosta kantaa vahvaa heinäkuun tuoksua: auringon paahtaman heinän, niittykukkien, nokkosen. Aurinko peilaa kapeasta, maitokahvinruskeasta Uskelanjoesta.

Joki näyttää viattomalta ja tyyneltä, vaikka se on aiheuttanut vuosisatojen mittaan melkoista tuhoa, yhteistyössä vetisen savimaan kanssa. Täällä on koettu Suomen suurimpia maanvyöryjä, kun joki on syönyt penkkoja ja muinaisen merenpohjan savipatjat ovat lähteneet liikkeelle.

Kuuluisimman vyörymän jälkeen joen varrella sijainnut Uskelan emäkirkko kallistui kohti jokea niin, että se oli kiireen vilkkaa purettava ennen kuin hirsisalvokset napsahtaisivat auki ja rakennus kuin räjähtäisi.

Sittemmin kirkkoa ei enää saatu paikalle. Vain kellotapuli jäi.

Nyt parkkipaikka tuntuu ihan tukevalta, hautausmaan nurmikin.

Osittain tunne on harhaa. Viimeisin maanvieremä on ollut puretun emäkirkon luona vuonna 1988, vain muutama vuosikymmen sitten. Salon Seudun Sanomat uutisoi silloin, että pellolle parkkipaikan viereen oli ilmaantunut syvä joensuuntainen halkeama.

Nyt trimmerit ja ruohonleikkuri surraavat kirkkotarhalla. Linnut sirkuttelevat.

Kirkkotarhan nurkkauksessa seisoo tummanpuhuva muistomerkki, jossa kerrotaan puretusta kirkosta. 1960-luvulla pystytetty muistomerkki on tyylikäs, mutta melkein kaikki siinä on pielessä.

Ensinnäkin muistomerkki on väärällä paikalla. Merkki sijaitsee kirkon ulkopuolella, huomauttaa arkeologi Juha Ruohonen.

Vieressä suntio Afferina Kettunen yllättyy. Tämä on hänelle uutta tietoa. Muistomerkin on luultu olevan puretun kirkon kohdalla.

Missä emäkirkko sitten sijaitsi?

Ruohonen etsii hautausmaalta sen vanhimpia hautakiviä ja saa apua Kettuselta sekä Anni Ala-Rakkola-Karalta, joka on tullut mukaan Salo-Uskelan Seurasta.

Vanhimmiksi osoittautuu maassa makaava laatta. Sen vieressä on aiemmin sijainnut vielä vanhempi hautakivi vuodelta 1816, mutta huonokuntoinen kivi on viety turvaan kellotapulin sisälle. Kiven alle oli haudattu silloinen rovasti ja kirkkoherra Jacob Mallén .

Hänet laskettiin haudan lepoon, kun kirkko oli vielä pystyssä.

– Kirkkoherran arkku sijoitettiin kivijalan viereen kaikkein arvokkaimmalle paikalle eli lähelle alttaria. Sillä kohdalla on suurin piirtein täytynyt olla kirkon itäsakara ja sakaristo, Ruohonen selittää.

Muistomerkki sijaitsee melko lähellä tätä itäsakaraa. Kovin pahasti pielessä ei siis oltu mutta auttamatta kirkon ulkopuolella.

Muistomerkin toinen erhe on, että sen mukaan tällä paikalla olisi aiemmin sijainnut esikristillinen uhrilehto.

– Tämä ei pidä nykytiedon valossa enää paikkaansa. Kyllä tämä oli alun perinkin selvästi kristillinen hautausmaa, sanoo Ruohonen ja yllättää taas läsnäolijat.

– Sama virhe on tehty monilla muillakin kirkkomailla. Vasta Suomen vanhimman kirkon kaivaukset Kaarinassa Ravattulan Ristimäellä ovat vakuuttaneet tutkijat siitä, että Suomessa oli lähes parinsadan vuoden jakso, jolloin ihmiset olivat jo kristittyjä, vaikka kirkon hallinto ei vielä ulottunutkaan tänne.

Lähitienoilla on runsaasti esihistoriallisia hautapaikkoja, joten muistomerkin erehdys on ymmärrettävä. Esikristilliset haudat sijaitsevat nykyisen Somerontien toisella puolella, moreenimäellä. Tällaisilla mäillä oli hyvä polttaa vainajat.

Kristityt eivät sytyttäneet vainajiaan tuleen ja tahtoivat ruumiit kuoppiin. Kuoppia oli työlästä kaivaa vanhoille hautapaikoille moreenimaahan, kivien joukkoon. Kristittyjen tapoihin paremmin sopiva paikka vainajille löytyi Uskelassa juuri täältä, missä nyt seisomme: savipatjojen keskeltä esiin työntyvältä hiekkaniemekkeeltä.

Muistomerkissä on vielä kolmaskin ongelma. Uskelan emäkirkko tuskin oli sennäköinen, millaiselta muistomerkkiin ikuistettu reliefi näyttää.

– Uskoakseni reliefi on tarkoitettu vain yleistäväksi, ei historialliseen faktaan perustuvaksi, mutta kuva on sittemmin muuttunut ihmisten mielestä rekonstruktioksi. Sitä se ei ole, Juha Ruohonen toteaa.

Ikkunoiden mittakaava on reliefissä väärä, tapuli on väärässä paikassa, kirkkotarhan ympärillä ei ole oikeasti ollut kiviaitaa vaan hirsiaita. Lisäksi kirkosta on olemassa yksi piirroskuva, ja se on ihan erinäköinen kuin muistomerkki.

Piirroskuva löytyy isojaon aikaisesta Isokylän kartasta vuodelta 1779, näyttää Ruohonen. Toisaalta saattaa olla niinkin, että kartanpiirtäjä piirsi karttoihin jokaisen kirkon samannäköiseksi. Jälkikäteen voidaan vain arvailla.

Valistuneisiin arvauksiin perustuu myös Juhani Vihervirran muutama vuosi sitten rakentama hieno Uskelan emäkirkon pienoismalli, joka löytyy tällä hetkellä Salon seurakuntatalosta. Se perustuu muistomerkin reliefikuvaan.

Varmaa on, että purettu kirkko oli ristikirkko, pohjapiirustukseltaan samanmuotoinen kuin plus-merkki. Aiemmat kirkot paikalla olivat todennäköisesti suorakaiteen muotoisia ja ensimmäiset kapeakuorikirkkoja. Niissä suorakaiteen lisukkeena oli kapeampi alttariosa.

Kirkon tapulin ulkonäöstä voidaan olla varmoja. Se nimittäin on yhä jäljellä. Tosin se on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan, mutta ilmeisesti sitä ei siirroksessa suuremmin muutettu.

Alun perin tapuli sijaitsi siinä, missä nyt on hautausmaan portti. Ihmiset kulkivat sen läpi kirkkomaalle ja kirkolle.

Nykyään tapuli sijaitsee puretun kirkon paikalla. Afferina Kettunen päästää Juha Ruohosen ja Anni Ala-Rakkola-Karan kellotapuliin.

Enää tapulin läpi ei kävellä. Alakerros on umpinainen. Vastassa on kottikärryä, haravia, kanaverkkoa, sähkökeskus, jonkun juomapullo. Piskuisen tapulin alakerros toimii nykyään varastona ja työntekijöiden taukotilana.

Vanhat tikkaat vievät ylemmäs. Portaat ovat tukevat mutta tomuiset ja viettävät alaspäin. Päätä saa varoa, ettei saa lankkua niskaan.

Keskikerroksessa on jo ahdasta. Ylimmässä kerroksessa on tilaa tuskin kahdelle ihmiselle, ja hekin joutuvat taiteilemaan palkeilla ja ujuttautumaan vinohirsien alta kirkonkellojen luo. Naulassa roikkuu kuulosuojaimet.

– Nämä ovat Salon seurakunnan ainoat kirkonkellot, joita soitetaan yhä manuaalisesti eikä nappia painamalla, Kettunen kertoo tomun keskeltä.

– Kun tänne tulee mustassa puvussa, senpä jälkeen puku ei ole enää musta!

Kelloja soitetaan nykyään harvakseltaan, sanomakelloja ja jos hautausmaalle haudataan joku, ehkä neljästi vuodessa.

Kirkonkelloja on kaksi. Toinen on iso ja jykevä. Toinen on huomattavasti pienempi, tuskin ihmisen pään kokoinen. Jos vainaja on mies, soitto alkaa jykevällä, matalaäänisellä kellolla. Jos vainaja on nainen, aloitetaan kirkkaammalla pikkukellolla.

Uskelan emäkirkon pikkukello sattuu olemaan 1400-luvulta ja on hyvin harvinainen. Sitä ei tiedetä, milloin se on päätynyt Uskelaan.

Kettunen on avannut kellotapulin ikkunaluukut. Niistä näkyy kauas. Pellot ja puut kumpuilevat idyllisen näköisesti viljavassa maastossa. Tupurin linkkitorni töröttää maisemassa. Kaukana kulkevat autot näyttävät pikkuautoilta.

Kavutaan takaisin alas. Alakerroksessa haravien keskellä on mukavan varjoisaa ja viileää.

Uskelan emäkirkon nimi tuntuu oudolta. Miksi kirkkoa kutsutaan juuri emäkirkoksi?

– Hyvä kysymys, vastaa Juha Ruohonen.

Isojakokartassa Uskelan emäkirkon kohdalta löytyy nimi moderkyrka, äitikirkko, kyseessä kun oli Uskelan seurakunnan pää- eli kantakirkko.

Uskelan seurakuntaan on kuulunut sivukirkkoja, sellaisia kuin Salon kappelikirkko. Syystä tai toisesta Uskelan kirkon nimeksi vakiintui vanhahtava emäkirkko, kun muualla emä-sana alkoi jäädä pois käytöstä.

Kummastusta herättää myös, että Uskelan pääkirkko on aina rakennettu puusta, ei kivestä. Uskelan pieniin kappeliseurakuntiin Saloon ja Pertteliin pystytettiin keskiajalla jykevät kivikirkot. Yleensä toimittiin toisinpäin. Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että Uskelan seurakunta oli yksi vauraan Varsinais-Suomen suurimmista.

Ruohonen arvelee, että Uskelan pääkirkkokin olisi haluttu tehdä kivestä, mutta luultavasti hiekkaharjuniemeke savipeltojen osoitti varhain rakentajille huonot puolensa. Vaikka paikka oli hautausmaaksi hyvä, kivirakennus vajoaisi maan sisään.

Joka tapauksessa tämä kirkonpaikka on koko Suomen vanhimpia. Ruohonen arvelee, että ensimmäinen kirkko olisi noussut Uskelan emäkirkon kohdalle jo 1100-luvulla, Ravattulan kirkon aikalaisena. Tarkkaa varmuutta ei ole, mutta kirkonrakentajat Uskelassa ovat menneinä vuosisatoina raportoineet edellisten kirkkojen jäänteistä ja siitä, että kirkon alusta on ollut täynnä ikivanhoja hautoja. 1900-luvun alussa haudankaivaja löysi esineitä 1100-luvulta.

Ruohonen tuli valtakunnan julkisuuteen Ravattulan kaivausten johtajana, mutta hän on kirkkoarkeologian asiantuntijana setvinyt lukuisia muitakin kirkkomaita. Ruohonen on Salosta kotoisin, ja tänä vuonna hän tutkii Uskelanjoen varresta opiskelijaryhmän kanssa viikinkiaikaista asuinpaikkaa.

Kun historiallisia asiakirjoja lähtee penkomaan, Uskelan emäkirkosta löytyy lukuisia merkintöjä. Kirkolle on käynyt köpelösti niin moneen kertaan, että laskuissa ei pysy mukana.

Vuonna 1604 Uskelan kirkko ja pappila paloivat. Palon jälkeen pysytettiin uusi kirkko, jonka korjauksia pitäjäläiset olivat nihkeitä korvaamaan ja kirkkoherrat maksoivat muutostöitä omilla rahoillaan. Myöhemmin perilliset käräjöivät saataviaan takaisin. Palon jälkeen pystytetty kirkko korvattiin uudella ja isommalla jo 60 vuoden kuluttua, mutta se paloi kymmenessä vuodessa. Jälleen rakennettiin uusi kirkko, mutta se kärsi niin paljon maanvieremistä, että 70 vuoden iässä se hylättiin. Muutaman vuoden kuluttua kirkko päätettiin taas rakentaa samalle paikalle.

Kaikenlaista sattui ja tapahtui muillekin Suomen kirkoille, toteaa Ruohonen. Uskelassa sattui tavallista enemmän jo siksi, että tulen lisäksi maasto tuotti ongelmia.

Sisukkaat uskelalaiset eivät luovuttaneet. Viimeisin kirkko rakennettiin tälle mäelle 1749, tapuli samoihin aikoihin, mutta maanvieremä kiusasi paikkaa jo vuonna 1770.

Uskelan pappila – joka sijaitsi silloin nykyisen parkkipaikan toisella puolella – kärsi silloisesta vyörystä pahimmin. Joen puoleinen osuus tontista vieri jokeen. Tidningar utgifte af et Sällskap I Åbo (myöhemmältä nimeltään Åbo Tidningar ) kirjoitti, että joentörmä vaipui alas ja joenpohja nousi ylös niin lähelle vastarantaa, että maavallilta pääsi hyppäämään joen toiselle puolelle. Pappilan kaalimaa ja pränni eli karjakeittiö putosivat alas täysin ehjinä, eikä edes kaalimaan aita hajonnut. Joen vedenjuoksu tukkeutui, ja sitä varten oli kaivettava uusi uoma.

Parin päivän kuluttua maata vieri lisää muiden pappilan rakennusten alta.

Parinkymmenen vuoden kuluttua – vuonna 1792 – maa lähti taas liikkeelle, ja silloin se vaurioitti itse kirkkoa niin paljon, että uuden kirkon rakennustöitä ryhdyttiin jälleen kerran valmistelemaan.

Kaikki pitäjäläiset eivät taaskaan halunneet osallistua pahaonnisen kirkon kustannuksiin.

Korjaustöistä ja kirkon paikan vaihtamisesta kiisteltiin. Kihlakunnanoikeus teki katselmuksen ja totesi pöytäkirjassaan, että Uskelan kirkon paanukatto vuosi kauttaaltaan, maanvieremän vuoksi lounainen nurkka oli painunut ja päivä paistoi seinän ja kivijalan välistä. Penkitkin oli rakennettu paljaan maan päälle. Kirkko oli kihlakunnanoikeuden mielestä enemmän liiterin kuin pyhäkön näköinen. Rakennusmestarin mielestä ei tarvittaisi paljoakaan, kun se kaatuisi jokeen päin.

Vuonna 1800 kuningas Kustaa IV Aadolf jyrähti, että paikan oli vaihduttava. Uusi Uskelan kirkko rakennettaisiin Salon kappelikirkon luo.

Maanvyöry sinetöi kuninkaan käskyn. Jouluaattona 1825 savinen maa katosi kirkon yhden sakaran alta kohti Uskelanjokea ja rakennus kallistui entistä uhkaavammin.

Sen jouluaaton tapahtumat saivat Sakari Topeliuksen kiinnostumaan. Viidenkymmenen vuoden kuluttua hän julkaisi oman versionsa vyörystä Maamme-kirjassa. Todelliset tapahtumat taisivat olla hänestä liian tylsiä, sillä hän väitti, että maa halkesi ja Uskelan kirkko vain yhtäkkiä vaipui maan sisään.

Suomen lapset lukivat tiiviisti kouluissa Maamme-kirjaa. Ehkä lapset tarinan kuultuaan istuivat kirkoissa liikahtamatta, odottaen kauhuissaan, vajoaisiko omakin kirkko silmänräpäyksessä maan uumeniin.

Todellisuudessa Uskelan emäkirkolla isännät vain kiiruhtivat käynnistämään kirkon purkutyöt ennen kuin hirsisalvokset pettäisivät, jotta kenellekään ei kävisi pahasti.

Uusia maanvieremiä seurasi. Vuonna 1844 jokeen päätyi osa hautausmaasta.

Kun Uskelan hirsikirkko oli maan tasalla, sen perustusten kiviä vietiin ilmeisesti Kaivolaan seitsemän kilometrin päähän. Niitä käytettiin viljamakasiinin rakentamiseen, joka toimii nykyään Perttelin kotiseutumuseona.

Tosin tämäkin tieto saattaa olla yhtä paljon mielikuvitusta kuin Topeliuksen tarina.

– Perttelin viljamakasiini rakennettiin muutama vuosikymmen kirkon purkamisen jälkeen. Todennäköisesti kiviä käytettiin lähempänä olevien rakennusten perustuksiin, ja hupina on ollut vierittää kiviä jokeen, Ruohonen ja Ala-Rakkola-Kara kommentoivat.

Suuri osa vanhan kirkon irtaimistosta on hävinnyt, mutta Uskelan nykyisen kirkon sakaristosta löytyy edelleen emäkirkosta säästynyt vanha kirja ja keskiaikainen pyhimysveistos.

Tarina kertoo, että emäkirkon huonokuntoisilla pyhimyskuvilla olisi 1800-luvulla lämmitetty lähitalojen tulisijoja. Ikkunoita siirrettiin lähiseudun taloihin. Yksi emäkirkon ikkunoista löytyy tällä hetkellä Satakunnan museosta Porista.

Uudeksi kirkonpaikaksi harkittiin vakavasti Perttelin kirkon tonttia, mutta uusi Uskelan kirkko nousi vuonna 1832 seitsemän kilometrin päähän emäkirkosta, Salon kappelikirkon luo.

Aika ajoi muutenkin Uskelan ja maalaispitäjien ohi. Entinen sivupitäjä ja kauppala Salo oli muuttunut merkittävämmäksi.

Artikkelin lähteinä käytettiin myös seuraavia: Arvo Saura: Salo ennen ja nyt (1976); Kari Alifrosti: Salon ja Uskelan historia 1869–1990 (1996); Joki yhdisti ihmiset (2006); Salo-Uskelan Seuran Hakastarolaisen numerot 5 ja 44 (2013 ja 1971); Riitta Tuomi: Uskelan emäkirkon hautausmaa (2017); Salon seurakunnan verkkosivusto Salo-Uskelan historiasta.