LAPUA 1976 (Suomi 2023). Ohjaus: Toni Kurkimäki. Käsikirjoitus ja leikkaus: Tuukka Haapamäki. Kuvaus: Tero Saikkonen. Musiikki: Joona Vainionkulma. Näyttelijät: Konsta Laakso, Linnea Leino, Hannu-Pekka Björkman, Leo Sjöman, Johanna Koivu, Jussi Lampi, Pirkko Uitto, Timo Teern, Sonja Halla-aho, Juha Uutela.
Toni Kurkimäki on tullut suomalaiseen elokuvaan alan establishmentin ulkopuolelta. Hänen ensimmäisen täyspitkän ohjaustyönsä valossa tämä näyttäytyy raikkaana tuulahduksena. Lapua 1976 on tyystin vapaa suomalaisen nykyelokuvan kliseistä ja sen pakkoliikkeenomaisesta ”oikeiden mielipiteiden” seuraamisesta.
Lapua 1976 on, lievine puutteineenkin, rehellisesti mitä on eikä yritä esittää itseään parempaa.
Kurkimäen aihevalinta on tietysti mitä rajuin: 47 vuotta sitten Lapualla sattunut patruunatehtaan räjähdys, joka ravisutti koko kuntaa niin että tragediasta ei sittemmin juuri puhuttu. Melkein jokainen lapualainen menetti onnettomuudessa läheisensä tai jonkun tuntemansa ihmisen.
Sinä huhtikuisena aamuna menetettiin monta ihmishenkeä, mutta moni saatiin myös pelastettua, kuten Toni Kurkimäen elokuvan lopussa viisaasti todetaan. Lohdullinen viesti ei jää vain yksittäiseksi lauseeksi tai tyhjäksi eleeksi, sillä kaiken surun ja onnettomuuden keskellä Lapua 1976 onnistuu säilyttämään ajatuksen toivosta ja paremmasta huomisesta. Tämä saattaa hyvinkin olla Kurkimäen debyyttiohjauksen suurin ansio.
Patruunatehtaan räjähdys muodostaa elokuvalle kehyksen, jonka sisään ohjaaja maalaa viehättävän joskin aika yllätyksettömän kuvan mahdottomasta rakkaudesta. On tehtaalla asentajana ja palomiehenä toimiva Matti (Konsta Laakso) ja on Helsingistä kotipitäjään palaava Matin nuoruudenrakkaus Kaisa (Linnea Laakso), joka sattuu olemaan myös tehtaanjohtajan tytär.
Heidän rakkautensa ei ole tuhoon tuomittu sosioekonomisten erojen vuoksi, vaan siksi, että Kaisa on teinityttönä tullut raskaaksi ja ympäristön paine on ajanut hänet kovaan ratkaisuun, joka samalla erkaannutti nuoret rakastavaiset toisistaan.
Kaisan paluu Lapualle pakottaa heidät tekemään tiliä menneisyytensä ja valintojensa kanssa. Salaisuudet paljastuvat ja naamiot riisutaan. Parhaimmillaan ohjaaja Kurkimäki saavuttaa Matin ja Kaisan tarinassa samanlaisen melodraaman pauhun kuin Douglas Sirk 1950-luvun mestariteoksissaan. Sielunyhteys varsinkin Sirkin Kaikki minkä taivas sallii -elokuvaan (1955) on selkä.
Yli äyräidensä pursuavien tunteiden kymi ei laimenna millään lailla Lapua 1976:n kehystarinaa patruunatehtaalla sattuneesta onnettomuudesta. Tämä selittyy enemmänkin näyttelijäohjauksen ja roolisuoritusten kuin käsikirjoituksen onnistumisella.
Tuntuu miltei kuin Kurkimäki olisi romanssin ratkaisevilla hetkillä jättänyt Konsta Laakson ja Linnea Leinon kokonaan ohjaamatta, sillä niin vaistonvaraisesti ja itsensä alttiiksi laittaen he näyttelevät. Elokuvan katsoja käytännössä pakotetaan myötäelämään heidän henkilöhahmojensa kohtaloita. Syntyvä efekti on harvinainen ja siksi niin voimallinen.
Koskettavuus yltää myös kehystarinaan, ja tämä on puolestaan käsikirjoituksen sekä ohjauksen ansiota. Lapua 1976 on humaaniudessaan poikkeuksellinen suomalainen nykyelokuva. Se ei viisastele, patsastele tai poseeraa vaan kertoo rauhanajan Suomen kenties suurimman tragedian inhimillisellä uskottavuudella, joka kuljettaa elokuvan katsojan huhtikuiseen aamuun 47 vuoden taakse.
