Tarkistin kuitista, mutta hinnassa tuo energian säästö ei erityisesti näkynyt. Mihin mahtavat säästyneet rahat menneet. ”Kauraleipää entistä kovemmalla katteella” ei ehkä toimisi mainoslauseena.
Leipomo on todennäköisesti investoinut energiatehokkaaseen uuniin tai keksinyt jonkin muun säästökonstin. Hyöty tuplaantuu, koska leivän lisäksi se voi myydä hyvää omaatuntoa. Sitähän me kuluttajina ostamme ympäristöystävällisillä valinnoilla. Nämäkin kaurapalat oli pakattu muoviin, mutta siitä emme nyt piittaa.
Esimerkissä piilee vihreän talouden suuri paradoksi. Yritykset tekevät vihreitä valintoja silloin kun se on rationaalista, mutta kuluttajamarkkinoilla pelataan tunteilla.
Jos hyvin käy, voimme ostaa itsellemme hyvän omantunnon, kuten yllä. Huonossa tapauksessa vääristä valinnoista syyllistetään. Jos menee oikein surkeaksi, hallintoalamaisia voidaan ohjata pakolla.
Pahin keksimäni esimerkki syyllistämisestä ovat ne absoluuttisen järjettömät jugurttipurkit, joita meidänkin jääkaappiimme ilmestyy silloin tällöin. Tarkoitan sellaisia, jollain sisemmän helvetin kehällä keksittyjä pakkauksia, joissa muovisen purkin ympärille on kiedottu pahvinen etiketti.
Elintarvikeyritys on näppärästi yhdistänyt laiskuuden viherpesuun. Muovia ei ole tarvinnut korvata, kun se on kääritty ekologiselta vaikuttavaan pahviin. Ja hei, molemmat pitää kierrättää!
Lajitteluastialla iskee syyllisyys. Tyhjän purkin voisi helposti heittää sekajätteeseen, mutta sehän olisi melkein ympäristörikos. Niinpä alistuneena kuluttajana ryhdyn kiltisti repimään pahvikäärettä irti, jotta molemmat osat voi lajitella oikeisiin jakeisiin.
Sadistinen suunnittelija on vielä lisännyt pahviin repäisyviivan, jotta varmasti tiedän paikkani arvoketjussa. Maassa, jossa pakkauksen valmistajaa sitoo tuottajavastuu, minä olen ilmaista työvoimaa. Siinä ährätessäni roskiskaapilla sormet jugurtissa kesken aamutoimien.
Kuluttaja on tottelevainen ja tottuvainen eläin. Muistatteko, miten ruokakauppojen kuittikoneet kääntyivät ympäri korona-aikana?
Kun asiakas nappasi itse kuittinsa, pöpöt eivät levinneet. Samalla pieni pala kauppatyöstä siirtyi asiakkaan tehtäväksi. Pandemia on ohi, mutta kaikki kuittikoneet eivät kääntyneet koskaan takaisin.
Pakottamisesta tuorein esimerkki lienee uusi jätelaki, joka määrää pikkuhiljaa biojäteastiat pakollisiksi liki kaikkiin koteihin. Biojätteestä kerätään vielä isompaa maksua kuin sekajätteestä.
Ympäristöteoista pitäisi palkita, mutta näköjään me kansalaiset hyväksymme myös rankaisemisen. Rationaalinen kuluttaja valitsisi pienimmän mahdollisen bioroskiksen ja heittäisi surutta kahvinpurut sekajätteeseen. Korvenmäen ohi ajaessa voisi haistella, tuntuuko nenässä tuttu Löfbergin aromi.
Mutta emme tee niin, koska vastuullisuus tarkoittaa meille alistumista.
Pari viikkoa sitten Hesari kertoi turkulaisesta taloyhtiöstä, joka kieltäytyi ottamasta jätekatokseensa bioroskista. Tämä oli ilmeisesti hämmentänyt jopa viranomaiset aseettomiksi.
Törkeää ja itsekästä, ajattelin ensin. Me muut yritämme pelastaa maailmaa ja itseriittoiset hirvensalolaiset viis veisaavat.
Mutta sitten käsi taskussani puristui nyrkkiin. Hyvä, joku sentään vielä panee hanttiin!
Kirjoittaja on Salon Seudun Sanomien päätoimittaja.
