KUOLLEET LEHDET (Suomi / Saksa, 2023). Ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen. Leikkaus: Samu Heikkilä. Näyttelijät: Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Martti Suosalo, Matti Onnismaa, Alina Tomnikov, Sakari Kuosmanen.
Kuolleet lehdet näyttäytyy jonkinlaisena rinnakkaiselokuvana Aki Kaurismäen varhaiskauden mestariteokselle Varjoja paratiisissa (1986). Kummassakin puhutaan rakkaudesta ja sävel soi haikeasti, mutta erojakin on. Niistä merkittävin on elämänuskossa. Kuolleet lehdet on Kaurismäen toiveikkain elokuva koskaan.
Poissa on 2000-luvun alun politisoitunut Kaurismäki, vaikka toki Kuolleista lehdistäkin voi löytää yhteiskunnallisia sävyjä. Silkan mielipiteen ilmaisun tilalle avautuu kokonainen emotionaalinen sielunmaisema, jossa ohjaaja soittelee niin henkilöhahmojensa kuin yleisönsä herkimpiä kieliä.
Aki Kaurismäen taiteilijanote on jalostunut pehmeämpään ja, uusimman elokuvan lopputuloksen valossa, oikeampaan suuntaan.
Perusasetelma on klassista laatua: on hanttihommasta toiseen ajelehtiva ja viinaanmenevä hiljainen mies nimeltään Holappa (Jussi Vatanen) ja hänen harhapoluilleen sattumalta eksyvä työläisnainen Ansa (Alma Pöysti). He kohtaavat eikä sanoja juuri tarvita, etenkin kun he ensitreffeillä päätyvät elokuvateatteriin katsomaan Jim Jarmuschin zombie-aiheista kauhukomediaa The Dead Don’t Die (2019). Se oli totisena elokuvaa katsovan Ansan mielestä hauska.
Autenttiseen kaurismäkeläiseen tapaan elokuvateatteri on anakronismi, aikaa sitten lakkautettu Ritz, jonka valomainoskaapeissa on julisteita ohjaajan omista suosikkileffoista, kuten Hullu Pierrot’sta (1965) ja Tappajista (1964). Aikakaudet sekoittuvat, mutta vaikutteet ja innoittajat säilyvät muuttumattomina.
Kuolleiden lehtien juonikuvio on melkein kuin sokerisimmasta romanttisesta komediasta lainattu, sillä Holappa kadottaa naisen puhelinnumeron eikä tiedä tämän nimeä, ja kun hän vihdoin kohtaa ihastuksensa uudestaan ja sopii toiset treffit, hän jää raitiovaunun alle. Ylkäänsä turhaan odotteleva Ansa tietysti kuvitelee miehen hylänneen hänet.
Sangen osoitteleva on myös elokuvan opettavainen viesti viinanjuonnin vaaroista ja raittiin elämän avaamista mahdollisuuksista. Herää kysymys, onko Aki Kaurismäki tosissaan vai tykkääkö vain vedättää fanikuntaansa.
Sillä ei ole oikeastaan edes väliä, koska todellisena elokuvantekijänä hän pystyy konstruoimaan kauniin ja sydämeen käyvän elokuvan myös löperöistä aineksista. Kuolleet lehdet on Kaurismäen koko tuotannosta täsmällisimmin kuvitettu versio ohjaajan ihailemista vanhoista suomalaisiskelmistä.
Sieltä on napattu myös elokuvan nimi, ja kun elokuvan lopussa kuullaan Olavi Virtaa ja tämän upeaa tulkintaa Kuolleista lehdistä, tuntuu kuin elokuvateatteriinkin saapuisi syys kauniine muistoineen.
