Sitä mukaa kun ylipäällikkö Mannerheim kielsi erikseen sotavankien teloituksia, tappamiset Kannaksella kiihtyivät.
Näin voisi tiivistää salolaisen Antti Rämäsen johtopäätökset hänen tutkimuksistaan Karjalankannaksen tapahtumista sisällissodan jälkeen keväällä 1918. Rämänen on paneutunut Kannaksen veriseen historiaan tuoreessa kirjassaan Rikottu rajamaa (Atena).
Uutta tietoa Rämäsen selvityksessä tuovat päivämäärävertailut. Hän on käynyt läpi punaisten sotavankien surmien päivämääriä ja suojeluskuntien pöytäkirjoja huhti-toukokuussa 1918 ja havainnut ajallisen yhteyden väkivallan suitsimisyritysten ja teloitusten kiihtymisen välillä.
– Joka kerta kun päämajasta tuli paikallisille ja alueellisille esikunnille käsky, että tuomioiden jakamisen on loputtava kenttäoikeuksissa, teloituksissa tuli piikki. Käskyn vaikutus oli täysin käänteinen, Rämänen sanoo.
Käskyt myös saapuivat Kannakselle viiveellä. Esimerkiksi toukokuun 11. päivänä annetun kiellon saapuminen päämajasta Kannakselle kesti kolme päivää. Sinä aikana surmattujen vankien määrä nousi jyrkästi.
– Sama ilmiö toistui kolme kertaa. Kun kiellosta oli ennakkotieto, tiettyjä vankiryhmiä ryhdyttiin ampumaan. Oli tiedossa, että kohta alkavat siviilioikeudenkäynnit ja punaiset voivat selvitä vankeudella.
Antti Rämänen sanoo olevansa historiantutkijana amatööri. Hänet vei sisällissodan verisen kevään pariin kiinnostus menneisyyttä kohtaan.
Kun Rämäsen perhe muutti kymmenkunta vuotta sitten Märynummelle, herätti alueella sijaitseva punaisten hautausmaa mielenkiintoa lisää.
– Kun sisällissodasta tuli kuluneeksi sata vuotta, digitaalista aineistoa tuli paljon julki. Tutkin jokaisen isovanhempani kotiseudun tapahtumia, hän kertoo.
Rämänen kutsuu itseään varttikarjalaiseksi: hänen äitinsä isä on Kanneljärven Iivosia. Juuri siksi Kannaksen tapahtumat jäivät mietityttämään.
– Kuolonuhreja oli hirveästi, mutta niille ei löytynyt mitään järjellistä selitystä.
Rämänen ryhtyi käymään läpi sisällissodasta tehtyjä tutkimuksia. Pian hän huomasi tekevänsä itse tutkimusta arkistoissa, tosin tietämättä, mitä materiaalilla tekisi. Kenties romaanin, ehkä jotain muuta.
– Kansallisarkistosta löytyi iso kokonaisuus Kanneljärven ja Uudenkirkon suojeluskuntien vankilistoja, tuomioluetteloja ja pöytäkirjoja. Etsivän keskusrikospoliisin hallussa taas oli toinen puoli suojeluskuntien kanssa käydyistä kirjeenvaihdosta.
Keskustelut historiantutkijoiden kanssa selkiyttivät ajatuksia. Rämäsen löydöt olivat liian arvokkaita haaskattavaksi romaaniin. Hän sai töistään urheilutoimittajana kirjoitusvapaata, ja Rikottu rajamaa alkoi muotoutua.
Rämäsen havainnot kertoivat karulla tavalla Raivolan komendanttipiirin tapahtumista. Alueen vallannutta valkoisen armeijan osastoa johti saksalainen eversti Eduard Ausfeld, jonka joukot olivat tunnettuja kovista otteistaan.
– Usein kun valkoinen armeija saapui paikkakunnalle, tiedettiin, että he ampuvat tavallaan tilanteen rauhoittamiseksi tietyn määrän vankeja ja ohjaavat punaisia seuraavaksi vankileireille.
Kannaksella teloitettiin satoja vankeja kevään aikana paikallisten tutkijalautakuntien päätöksellä. Raakuudet ja väkivalta huipentuivat toukokuussa, jolloin sota oli jo käytännössä ratkaistu.
– Valkoiset olivat vallanneet Tampereen ja saksalaiset Helsingin. Kannaksella oli menossa loppurytinä: hävinneitä lyötiin maahan niin paljon kuin mahdollista, etteivät he nouse sieltä takaisin.
Valkoisen armeijan kylmät näkemykset tarttuivat myös paikallisiin.
– Jääkäreissä ajateltiin, että punaiset ovat kaiken oikeuden ulkopuolella, eikä heihin pitäisi soveltaa minkäänlaisia oikeudenkäyntejä. Vankien luonnehdinnat muuttuivat tutkijalautakuntien pöytäkirjoissa kuin päivä yöksi, ja oma vallantunne alkoi korostua.
Surmat olivat Rämäsen mukaan toisaalta täsmällisiä ja harkittuja, mutta teloitettavaksi meni paljon vankeja myös sattumanvaraisesti. Päätösten linja kylläkin vaihteli: Yhden viikon toimintalogiikan mukaan vangin henki olisi voinut säästyä, toisella viikolla hän taas päätyi teloituskomppanian eteen.
Myös syyttömiä ammuttiin, ja joidenkin rikokset olivat vähäisiä. Esimerkiksi Johanneksesta kotoisin ollut Hilma Orava, 19, sai kuolemantuomion, koska hän oli kuulunut punakaartiin ja ollut pukeutuneena ”täyteen sotilasuniformuun”.
Pahimpaan eli ensimmäiseen vaarallisuusluokkaan kuuluvia vankeja saatettiin luovuttaa suojeluskunnan käsiin. Se tarkoitti käytännössä kuolemaa.
– Heidät vietiin jonnekin lähelle ja ammuttiin pois, Antti Rämänen summaa.
Miksi Karjalankannaksen tilanne sitten kärjistyi? Syyt sotaan että sen seurauksiin ovat Rikottu rajamaa -kirjan mukaan toisenlaisia kuin muualla maassa.
Alueella ei ollut kiistelty maanomistuksesta ennen sotaa, ja seudun työväenliikettä Antti Rämänen kuvailee kirjassaan harvinaisen heikoksi ja säyseäksi.
”Toisaalta Karjalankannas oli myös väkivaltaisen maan väkivaltaisimpia seutuja 1900-luvun alun vuosikymmeninä. Henkilökohtaista vihaa oli kertynyt vuosien saatossa”, Rämänen kirjoittaa.
Merkittävä syy sekä sodan syttymiseen että sen jälkeisiin tapahtumiin löytyy itänaapurista. Venäjän rajan sulkeutuminen Suomen itsenäistymisen jälkeen vei Kannaksen asukkailta sekä työpaikkoja että ruokaa.
Linnoitustöihin Pietariin ei enää päästy, eivätkä rajan toiselle puolen jääneet huviloiden asukkaat tarvinneet kannakselaisten palveluita.
Elintarvikkeita ei enää tuotu Venäjältä. Koko maassa oli pulaa ruuasta, mutta tuonnin tyrehtyminen teki kannaksen tilanteesta muuta maata kurjemman.
– Järjestys romahti täydellisesti hyvin lyhyessä ajassa. Miten nopeasti elintarvikehuollon pettäminen, järjestysvallan puuttuminen ja väkivaltaistuminen voivatkaan johtaa sisällissodan kaltaiseen tilanteeseen, Rämänen pohtii.
Heti sisällissodan jälkeen Venäjä muodosti uhkakuvan. Sodan vuoksi Kannakselle ja sen kautta Venäjälle oli paennut tuhansia punaisia muualta Suomessa.
– Valkoisissa pelättiin, että he tulevat puna-armeijan kanssa takaisin, Antti Rämänen sanoo.
Kannaksella punaisten surmaluvut ovat suuria suhteessa muihin Suomen paikkakuntiin. Esimerkiksi Varkaudessa, pohjoissavolaisella teollisuuspaikkakunnalla, punaisia sai surmansa yhteensä noin 200.
Kannaksen Muolaassa, maatalousvaltaisella paikkakunnalla uhreja oli viidennes enemmän, 250.
Rämänen pitää kannaksen surmia puhdistuksena, jonka tarkoituksena oli estää tulevia tapahtumia. Rajamaan huligaanit haluttiin kitkeä joukosta.
”Karjalankannaksella järjestetystä puhdistuksesta tuli paitsi sotilaallinen ja poliittinen, myös sosiaalinen ja etninen puhdistus”, hän summaa kirjassaan.
Rämäsen tutkimassa kahdeksassa kunnassa valkoiset teloittivat sodan jälkeen runsaat 700 punaista tai osapuoleltaan tuntematonta henkilöä suhteellisen pienellä alueella. Luvussa ei ole mukana Venäjän kansalaisia.
Mitään seurauksia surmista ei niiden tekijöille tullut. Valtionhoitaja Svinhufvud armahti vuonna 1918 oikeudellisesta vastuusta laittomiin teloituksiin osallistuneet valkoiset.
Kun Antti Rämänen penkoi vanhoja asiakirjoja Kansallisarkistossa, Ukrainan sodan syttymisestä ei ollut tietoakaan. Hän näkee aineistossaan yhteyksiä nykypäivän tapahtumiin.
– Kirjani asiat muuttuivat kummasti ajankohtaisiksi. Millaista on nykyinen rajaseutupolitiikka, miten valheellisilla syytöksillä voi vaikuttaa, miten omia kansalaisia käytetään pelinappulana, hän miettii.
Rämänen on huomannut, että sotarikosten kynnys on tietyissä olosuhteissa matala.
– Tuudittautuminen ajatukseen, että ihminen on sivistynyt ja pyrkii hyvään, voi romuttua nopeasti. Demokratian vastainen kehitys on pystyttävä pysäyttämään keinolla millä hyvänsä. Seuraukset siitä ovat nykypäivänäkin katastrofaalisia kaikkialla maailmassa.
Antti Rämänen haluaa jatkaa sisällissodan tapahtumien tutkimuksia, tällä kertaa Salon seudulla. Häntä mietityttää Märynummella sijaitsevan punaisten hautamuistomerkin päivämäärä.
Useita kymmeniä Somerolla vangittuja punaisia tapettiin Märynummella toukokuun 13. päivänä, kun päämaja oli kieltänyt vankien teloittamisen kaksi päivää aiemmin.
– Ajallisesti tapahtumat osuvat samaan jatkumoon Kannaksen kanssa. Oliko paikkakunnilla kulkenut täälläkin viesti siitä, että nyt on viimeinen hetki toimia, jos jotain aikeita on, Rämänen pohtii.
Kannaksen historia on salolaisten historiaa
Rikottu rajamaa -kirja kertoo Karjalankannaksen tapahtumista sisällissodan aikaan, mutta samalla se kertoo myös monien salonseutulaisten sukuhistoriasta.
Jatkosodan jälkeen Kanneljärveltä ja Uudeltakirkolta siirrettiin väestöä nykyisen Salon alueelle, Muolaasta Somerolle.
Antti Rämäsen kirja vilisee Salon seudulla yleisiä sukunimiä: on Vesteristä ja Kolia, Kurppaa ja Nikkasia.
– Olen myöhemmällä iällä itsekin tajunnut, että koulukavereissani oli Määttäsiä ja Kakkoja, siirtokarjalaisten jälkeläisiä, Rämänen sanoo.
Rämäsen isoisä oli 13-vuotias joutuessaan evakkoon Kanneljärveltä jatkosodan jälkeen. Antti Rämänen ei itse ehtinyt käydä isoisänsä kotiseudulla. Suunnitelmissa oli, mutta ensin korona-aika ja nyt Ukrainan sota estivät matkan.
Hänen äitinsä pääsi käymään Kanneljärven Hötsölässä vuosituhannen vaihteessa.
– Pappani kotikylä on tuhoutunut täysin jatkosodan aikana, kun venäläisten hyökkäys pyyhkäisi sen läpi. Vanhempani löysivät kivijalan kompassin ja kartan avulla.
Antti Rämäsen sukulaisilla ei ole ollut yhteyksiä Kannaksen sadan vuoden takaisiin tapahtumiin ainakaan laajassa mittakaavassa. Tämä oli kirjaa tehdessä vapauttavaa, hän sanoo.
– Kaksi isoisäni enoa oli rautatieläisiä, ja he olivat punakaartissa mukana. Toinen vapautettiin heti kotiin, toinen selvisi vähän onnellakin teloitukselta.
Antti Rämänen
- Syntynyt vuonna 1981 Pohjassa, muuttanut lapsena Pertteliin
- Ylioppilas Hermannin lukiosta 2001
- Valmistunut medianomiksi Turun ammattikorkeakoulusta
- Ammatiltaan urheilutoimittaja, töissä MTV:n urheilutoimituksessa
- Asuu perheineen Märynummella
- On tehnyt Kannaksen sisällissodan jälkeisistä tapahtumista Rauhaton raja 1918–1920 -radiosarjan, joka on kuunneltavissa Yle Areenassa
Oma suku Karjalan kannakselta kotoisin. Kuunnellut lapsuudessa tarinoita evakkomatkoista, mutta myös vuoden 1918 tapahtumista. Punaisten 3 kk kestänyt miehitysaika oli raaka. Tappoivat ihmisiä syyttä, heti paikkakunnalle tullessaan. Ruokatarpeita kerättiin pakko-otolla. Aseella uhaten laitettiin paikalliset hakemaan viljaa omilta naapureiltaan ja viemään se punaisten käyttöön. Metsästysaseet kerättiin tietty pois, mutta samalla varastettiin kellot ja muita arvoesineitä. Miehiä pakeni jäisiin metsiin henkensä edestä. Toisia yritettiin värvätä punaisten joukkoihin, joku onnistui pakenemaan valkoisten puolelle vaikka perään ammuttiin. Rintamalinjat kulkivat lisäksi kuukausikaupalla Kannaksen poikki itä-länsi-suunnassa, eli ihmiset kylissä joutuivat majoittamaan punaisten sotajoukkoja ja kestämään kaikki tämän rasitukset. Kannaksella kovat taistelut käytiin Raudussa ja Imatran suunnalla,… Lue lisää »
Samoin suvun vanhemmat jäsenet Kannakselta puhuivat elinaikanaan miten punaiset veivät eläimiä ja ampuivat jopa estämään tulleen naisen.
Tästä varmaan johtuu suvun kommunisti- ja sosialistiviha.