Björn Wahlroos. Sateentekijät. Otava. 413 sivua. Äänikirjan lukijat Jarkko Pajunen ja Björn Wahlroos.
Björn ”Nalle” Wahlroos loi mittavan omaisuutensa investointipankki Mandatumilla Suomen noustessa syvästä lamasta lähinnä Nokian vetämänä.
Wahlroosin muistelmien toisen osan antaman todistuksen mukaan Mandatum oli mukana jokseenkin kaikissa 1990-luvun suomalaisen elinkeinoelämän toimialajärjestelyissä – ja kuittasi tietysti siinä sivussa mukavat prosentit jokaisesta hoitamastaan yrityskaupasta.
Näiden järjestelyjen mastermind oli tietysti Wahlroos itse, joka oli myös Mandatumin suurin osakkeenomistaja. Liikemaailman yleinen konsolidoitumiskehitys kiihtyi juuri Mandatumin aloittaessa toimintansa, mutta pelikenttä Suomessa oli kilpailijoista vapaa. Isot kansainväliset toimijat tulivat mukaan vuosituhannen vaihteessa, ja silloin Mandatum oli jo ehtinyt lihoa Roope Ankan rahasäiliöksi.
Ei Wahlroos Mandatumia yksin omistanut, mutta partnerit olivat yhtiössä kuin maaorjia, kuten hän sattuvasti heitä Sateentekijöissä nimittää:
”Mandatum oli partnereilleni kuin säästöpossu, johon heillä ei ollut avainta. Koska kaikkia voittoja ei jaettu osinkoina, yhtiön varallisuus kasvoi vuosi vuodelta.”
Iso osa Sateentekijöitä täyttyykin kuvauksilla Mandatumin myyntineuvotteluista. Siinä sivussa pistettiin uusiksi suomalainen raskas teollisuus ja mediabisnes ja vaikka mitä muuta. Ihan jokainen järjestely ei kaupan molempia osapuolia hyödyttänyt, mutta hävinneenkin osapuolen mieltä epäilemättä lämmitti tieto siitä, että kaikissa veivauksissa ainakin Mandatum ja Wahlroos voittivat.
Alaotsikoksi Sateentekijöille Björn Wahlroos on antanut ”eräänlaiset päiväkirjat 1992–2001”. Mahtimiesten päiväkirjamerkintöjen pitkäpiimäisyyttä kavahtavan lukijan ei ole syytä huolestua. Sateentekijöissä ei ole suoria päiväkirjamerkintöjä, vaan kyse on ihan klassisesta muistelmateoksesta, jossa asianosainen muistaa tapahtumat niin hyvin kuin osaa.
Kirjan herkullisimpia jaksoja ovat Wahlroosin referaatit kohtaamisista osuustoimintamiesten kanssa. Eräskin järjestely on kuin” kreikkalainen tragedia”.
”MTK:laisessa osuustoiminnassa ei ole kyse taloudellisesta tuloksesta tai tehokkuudesta, vaan kasvusta ja vallasta.”
Onneton oli lopputulema myös Wahlroosin yrittäessä takoa järkeä Benecolilla valtaisan kiinnostuksen herättäneen Raision maanviljelijäomistajien päähän. Wahlroos kertoo luoneensa mallin, jossa omistajille rapsahtaisi muutama miljardi markkaa markkinarahaa ilman, että nämä olisivat joutuneet luopumaan käytännössä mistään. Tämä ei tietysti isännille sopinut, sillä heitä ohjasi vain uskonnonkaltainen oppi siitä, että kotitilaa ei myydä.
”Heikki Haaviston maailmassa juuri mikään ei ollut koskaan myynnissä”, kirjoittaa Wahlroos viitaten Raision hallituksen puheenjohtajaan.
Mutta krediittiäkin Haavisto saa. Sateentekijöiden tulkinnan mukaan Suomen jäsenyys Euroopan unionissa ei olisi ollut mahdollinen, ellei juuri Haavisto ulkoministerinä toimiessaan olisi oman terveytensä kustannuksellakin muokannut jäsenyyteen epäluuloisesti suhtautuneiden keskustalaisten mielipiteitä.
Björn Wahlroosin liiketoimet liittyvät usein suomenruotsalaisten omistusten järjestelyyn. Hän on ehdotellut milloin Stockmannin myymistä ruotsalaisille, milloin tukholmalaisen tavaratalon liittämistä Stockmanniin.
Ihan kaikki projektit eivät ole menneet maaliin, mutta henkilösuhteet Suomenlahden molemmin puolin asustavan ruotsinkielisen pääoman kanssa ainakin syvenivät.
Eräs pitkistä liike- ja ystävyyssuhteista kehittyi Partekin pomoon, entiseen ministeriin Christoffer Taxelliin. On kerrassaan hilpeää lukea suureellisesta tyylistään tunnetun Wahlroosin pienoismuotokuvaa Taxellista, jolle suomenruotsalaisuutta edustavat ”itäuusmaalainen kalastaja, korppoolainen peruskoulun opettaja tai närpiöläinen tomaattiviljelijä” siinä missä Wahlroos itse tykkää pörrätä aatelissukujen järjestämissä fasaanijahdeissa.
Hänellä on kuitenkin hyvin realistinen näkemys vanhan rahan ominaislaadusta yleensä ja perinteikkäiden perheyhtiöiden dynamiikasta erityisesti. Wahlroosin mukaan yritteliäisyys ei ole perinnöllistä, ”tai ainakaan sitä kantava geeni ei ole dominantti”. Onnistunutta suvun varallisuuden turvaamista hänen mielestään onkin antaa firman johto suvun ulkopuolisen ammattijohtajan käsiin.
Sen sijaan perheyrittäjyys sopi menneeseen maailmaan, jolloin tuottavuuserot olivat pieniä ja jossa ”osaamisen merkitys oli nykyistä paljon pienempi”.
Teesit ovat kovia, mutta vaikea niitä on vääriksikään todistaa.
Kerrassaan viehättäviä ovat myös muistelmantekijän parin attribuutin mittaiset luonnehdinnat työuransa varrella kohtaamistaan ihmisistä. Esimerkiksi Ylen oimitusjohtaja Arne Wessberg on Wahlroosin mukaan ”kai demari, mutta tervejärkinen sellainen”. Sanomien suuromistaja Aatos Erkko ei vaikuttanut Wahlroosin mielestä ”voimakkaan näkemykselliseltä ihmiseltä”.
Yhdyspankin pääjohtajalla Vesa Vainiolla puolestaan oli ”vaatimaton tunnerekisteri” ja neuvottelijana hän oli ”korkeintaan keskisarjaa”. Ja kaikista maailman ihmisistä juuri Wahlroos syyttää IVO:n toimitusjohtajaa Heikki Marttista mahtipontisista käytöstavoista!
Kovinta kyytiä ja varmasti aiheesta saa kuitenkin Kekkosen puudelina tunnettu Olavi J. Mattila, joka ilmeisestä taitamattomuudestaan huolimatta päätyi johtamaan valtionyrityksiä ja esiintyi suurena yritysjohtajana, vaikka kroonisesti myöhästeli kokouksista ja osoitti ”parhaimmillaankin vain etäistä kiinnostusta käsiteltäviin liikkeenjohdollisiin asioihin”.
Lopulta Mattila vajosi lähes sketsihahmoksi uskoessaan alkeellisiin nigerialaishuijauksiin päätyen lopulta myös käräjille saaden vankeusrangaistukseen. Pelkästään surullinen on Sateentekijöiden kuvaus ikääntyneestä Mattilasta, entisestä presidentin ykköshännystelijästä, kerjäämässä Mandatumilta rahoitusta täysin mielipuoliseen ja ilmeisen rikolliseen rahanpesuprojektiin.
Myös Salo nousee muutamaan otteeseen esille Sateentekijöissä, mutta ei Wahlroosin omistaman Joensuun kartanon myötä. Muistelmateoksen toinen osa päättyy samoihin aikoihin kun Wahlroos hankki Joensuun omistukseensa.
Hän muun muassa viittaa Uotin veljeksiin ja näiden nurkanvaltaukseen Salon Seudun Sanomissa määritellen Uotit ”huonomaineisiksi”. Niin ikään muistutetaan Ehrnroothien Fiskarsin omistamasta ja sittemmin myydystä tuotantolaitoksesta Salossa ja kerrotaan Lounais-Suomen Säästöpankista sekä Salon käräjäoikeudesta, jossa käsiteltiin Uotien Interbankin ja valtion välistä riitaa.
Joensuun kartanon tiluksille päästäneenkin vasta Wahlroosin muistelmien päätösosassa.
Entä onko muistelmateoksen kirjoittaja aina ja vääjäämättä asiat parhain päin selittävä oman kilven kiillottaja vai voiko muistelija myös tunnustaa joskus olleensa väärässä? Tämä väyrysmäinen dilemma nousee mieleen myös Sateentekijöitä lukiessa, sillä siinä määrin nappiin osuneita Björn Wahlroosin 1990-luvun peliliikkeet tuntuvat kirjan valossa olleen.
Heikkouden hetkikin kirjasta löytyy. Sanoman ja WSOY:n fuusiota muistellessaan Wahlroos myöntää, että oli eräässä vaiheessa ”ehkä arvioinut tilanteen väärin”.
