Kirja-arvio: Finlandia-palkintoa tavoitteleva monumentaaliromaani hakee taustamelunsa punk rockin alkuhämäristä

0
Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. Atena. 575 sivua. Äänikirjan lukija Emil Johansson.

Kuurupiilon anatomian taustameluna soi punk rock, ja romaani sijoittuu aikaan, jolloin punk oli vielä anarkistista, väkivaltaista ja ilmiselvästi vaarallista. Silloin niittiposkinen punkkari saattoi julistaa olevansa antikristus eikä kellään ollut syytä epäillä väitteen todenperäisyyttä.

Sittemmin punk siistiytyi, porvarillistui ja kelpaa nykyään koko perheen Vain elämää -viihdeohjelmaan. Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin sisäiseen todellisuuteen punk rockin kesyyntyminen ei ylety, sillä Kuurupiilon anatomiassa punk raivoaa vielä alkuperäisessä, kuohitsemattomassa 1970-luvun lopun muodossaan.

Tämä on toki vain yksi juonne monumentaalimittaista romaania. Varsinaisiksi pääteemoiksi nousevat sisarussuhteet, identiteettipelit ja totta kai jokaiseen sukupolvikokemusta hahmottavaan proosateokseen kuuluva ajatus ikäpolvien välisestä ammottavasta kuilusta.

Kuurupiilon anatomian minäkertoja M on viettänyt koko lapsuutensa ylivertaisen Alvar-isoveljensä varjossa. Tämä on ”enkeli ja riivaaja samassa paketissa”. Kuvitteellisen Marrasvirran pikkukaupungin yläluokkaan kuuluvat vanhemmat keskittävät kaikki odotuksensa, toiveensa ja omat täyttymättömät tavoitteensa juuri esikoispoikaansa, ja ”kun isä ja äiti näkivät minut, he päättivät etteivät halua enempää lapsia”, kuten kuopus oman kohtalonsa sanoittaa.

Isoveli on M:n lapsuudessa aloittanut sisarusten yhteisen pelin marsilaisen kuurupiilon, jossa Alvar piiloutuu ja tiputtelee häntä etsivälle M:lle monimutkaisia vihjeitä, jotka johtavat aina seuraavaan vihjeeseen, kunnes lopulta piilopaikka paljastuu ja Alvar löytyy.

Abiturienttivuotensa keväällä Alvar kuitenkin katoaa eikä kyse näyttäisi olevan piilosilla olosta. Poikaa etsitään ja kaivataan mutta häntä ei löydetä.

Vuosien saatossa vanhemmatkin uskovat poikansa kuolleen. Tulee postikortti Lontoosta, joka antaa M:lle varmuuden, ettei isoveli olekaan kuollut.

M suhtautuu vapauttavan viestin jälkeen tämän katoamistemppuun kuin mihin tahansa heidän yhteiseen kuurupiiloon, joka vain on tällä kertaa sattunut menemään pidemmälle kuin koskaan aiemmin. M on oikeassa, sillä Alvar ilmestyy salamyhkäisine vihjeineen takaisin, vaan ei näköetäisyydelle.

Pitkän tauon jälkeen jatkuvassa, nyt ilmeisen ultimaattisessa kuurupiilossa sekä piiloutuja että etsijä jäävät leikin vangeiksi.

Alvarin beckettiläistä poissaolevaa romaanihenkilöä kiinnostavammaksi nousee Kuurupiilon anatomian läsnäoleva päähenkilö. M on sukupuoli-identiteetiltään liukuva, joustava ja alati muuntuva. Sukupuoleton pikkulapsi vaihtuu lukiolaistytöksi, joka muuntuu punkkarilauman jäseneksi vailla omaa identiteettiä tai sukupuoltakaan. Romaanin lukijalle M näyttäytyy yhtä lailla selittämättömän mystisenä kuin kadonnut isoveljensäkin.

Yhden avaimen M:n hahmoon tarjoaa hänen mielessään raksuttava mentaalikamera, jonka taltioimia pikkutarkkoja otoksia Jääskeläinen referoi pitkin romaania. Kuvat edustavat ikään kuin todellisinta todellisuutta romaanissa, jonka tarjoilemassa juonessa on paljon spekulatiivista ainesta ja jonka keskeiset toimijat liukuvat sulavasti roolista toiseen.

Mentaalikameran tallentamat näkymät Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa napakasti ja lavean romaanin narratiivia eteenpäin kuljettaen. Suorassa kerronnassa Jääskeläinen sen sijaan on monisanaisempi ja viipyilevämpi. Niin kiehtova kuin Kuurupiilon anatomian virittämä mysteeri onkin, romaania ei ihan joka hetki lue henkeään pidätellen.

Jääskeläisen aineisto on laaja ja pääpiirteissään hyvin jäsennelty. Kerronnasta kuitenkin puuttuu rytmiä ja tihentyneitä vaiheita. Tuntuu kuin kaikki aiheet ja juonteet olisivat tasavertaisia.

Ratkaisu saattaa olla kirjailijalta tietoinenkin veto, sillä se edustaa samaa tasaista tykitystä kuin romaanin kuvaaman alkuperäisen punk rockin klassikkobiisit, joihin ei tyypillisesti haettu sen kummempaa hierarkisuutta sen paremmin tekstien kuin melodioidenkaan suhteen.

Niinpä Jääskeläinenkin kajauttaa lukijaansa moukarilla otsaan, ja vieläpä oikein onnistuneesti. Kuurupiilon anatomia ei ole perinteistä palkintoproosaa, mutta varmasti jokaisen sille annetun prenikan arvoinen.