Kun möröllä on papan kasvot –  salolaispappi Johannes Alaranta kertoo romaanissaan pedofiilin uhrin tarinan, jota kukaan ei uskonut

0
Johannes Alarannan uusi romaani kertoo seksuaalisen hyväksikäytön uhrin tarinan, joka pohjautuu osittain todellisiin tapahtumiin. Alaranta kirjoitti kirjan junamatkoilla. Kuva: SSS/Marko Mattila

Mörkö piiloutuu lasten sänkyjen alle, odottaa että he nukahtavat ja vaappuu esiin.

Parikymppinen Sofia muistaa mörön lapsuudestaan, ja alkaa vähitellen muistaa muutakin.

Mörön kasvot kuuluvat Sofian papalle. Kun Sofia on ollut pieni, pappa on tehnyt hänelle pahaa.

Raiskannut.

Sofia on päähenkilö perniöläisen Johannes Alarannan romaanissa Armoton Pohjanmeri (Väyläkustannus). Kirja pohjautuu satoihin Alarannan kuulemiin tositarinoihin lestadiolaisen liikkeen piirissä tapahtuneista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä.

Monissa niissä toistuu sama kaava.

– Ihmiset kertovat, että kukaan ei uskonut heitä. Ja jos joku uskoi, sanottiin, että pää kiinni. Tekijä saattoi olla suvun arvostettu isoisä, jonka teot seliteltiin pois. ”Ei se varmaan tarkoittanut, sä muistat väärin…”, Alaranta kuvailee.

Armoton Pohjanmeri -nimi on muunnelma lestadiolaisten sanonnasta ”pohjaton armonmeri”. Armonmereen mahtuvat kaikki anteeksiannetut synnit, ja anteeksiantaminen on lestadiolaisen liikkeen syvää ydintä.

Armonmerestä ei saa onkia eli anteeksi annettuun syntiin ei saa palata, sillä silloin synti siirtyy menneiden penkojan taakaksi.

”Pappa on uskovainen puhuja, ja se tietää mikä on oikein, ja pitää antaa synnit anteeksi, ettei joudu itse ikuiseen kadotukseen ja loputtomaan kärsimykseen”, sanoo Sofian isä Alarannan kirjassa.

Johannes Alarannan mukaan ajatus syntien siirtymisestä toisen kannettavaksi sulkee pedofiilien uhrien suut.

– Vaikka raiskattu lapsi tietää, miten kertakaikkisen väärin hänelle on tehty, hän ei halua tekoa omalle vastuulleen. Auktoriteetti kun sanoo, että synti on sitten sinun tekemäsi.

– Olin itse pitänyt lestadiolaisuudessa arvokkaana sitä, että aitoon katumukseen liittyy asioiden korjaaminen. Se on kääntynytkin niin, että raiskarit ovat pyytäneet lapsilta anteeksi ja synnit on näin pyyhitty pois.

Alaranta huomauttaa, ettei lestadiolaisissa ole pedofiilejä sen enempää kuin muussakaan väestössä. Sen sijaan yhdellä tekijällä voi olla hyvin runsaasti uhreja.

– Lestadiolaisuudesta tekee pedofiilin paratiisin se, että liikkeen perheissä on niin paljon lapsia. Uskovaisiin aikuisiin luotetaan liikaakin, sillä ajatusmaailman mukaan pahat ihmiset ovat jossain muualla eikä omien joukossa.

Johannes Alarannan uuden romaanin hahmoista yksi perustuu suoraan Alarannan omiin kokemuksiin papin työssä. Kuva: SSS-arkisto/Minna Määttänen

Johannes Alaranta itse on lähtöisin lestadiolaisesta perheestä, mutta hän ei kuulu enää liikkeeseen. Hän oli kolmekymppinen kuullessaan ensimmäisen kerran lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä lestadiolaisten piirissä. Aihe nousi pinnalle 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tutkija Johanna Hurtigin väitöskirjan myötä.

– Olin hirveän järkyttynyt, enkä olisi millään halunnut uskoa hyväksikäyttöä todeksi. Reaktioni oli, että tämä asia pitää korjata. Otimme Johannan kanssa yhteyttä rauhanyhdistyksen keskusliiton pamppuihin, mutta kuulevia korvia ei löytynyt. Siihen katkesivat lestadiolaisen liikkeen ja minun välini.

Alaranta osallistui julkiseen keskusteluun ja kävi A-studiota myöten jankkaamassa rippisalaisuuden murtamisesta, kuten hän itse asian ilmaisee. Hän on vuosia puhunut lehtihaastatteluissa siitä, että rippisalaisuus on voitava rikkoa, kun kyse on lasten hyvinvointiin liittyvistä kysymyksistä.

– Hyväksikäytöstä on puhuttava, ja tapaukset kuuluvat poliisille. Niin kauan kun siitä vaietaan, pedofiilit voivat touhuta rauhassa. Avoimuus on lääke, oli sitten puhe lestadiolaisista, katolilaisista tai mistä vaan.

Hyväksikäytöstä pitää puhua, ja tapaukset kuuluvat poliisin tutkittaviksi, sanoo Johannes Alaranta. Kuva: SSS-arkisto/Minna Määttänen

Uutuusromaani syntyi kokonaisuudessaan junamatkoilla. Alaranta on istunut opintojensa vuoksi joka maanantai kolme tuntia junassa Salosta Helsinkiin ja takaisin – ja kirjoittanut.

– Kirjoittaessani mietin, onko aihe liian karu ja voiko siitä tehdä kirjan.

Sitä mukaa kun teksti eteni, Alarannalle varmistui, että hyväksikäytön uhrin näkökulmasta pitää kirjoittaa. Vaikka päähenkilöt ovat fiktiota, tapahtumien kehys ja myös osa yksityiskohdista on totta, suoraan Alarannan omasta elämästä.

Kirjassa Sofia ja hänen sisarensa Eevi, toinen papan uhri, ottavat yhteyttä Toivo-nimiseen pappiin, jolta he saavat tukea ja neuvoja. Toivon hahmo kokemuksineen ja näkemyksineen perustuu Alarantaan itseensä.

Johannes Alaranta tähtää psykoterapeutiksi papin työn ohella. Seksuaalisen väkivallan uhrien auttaminen on suuri syy opintoihin.

– Haluan auttaa uskontojen särkemiä ihmisiä.

Väyrysen renki muistelee

Johannes Alarannalla on jo työn alla seuraavia kirjoja. Hän on kirjannut ylös kokemuksiaan vuosilta 2002–07, jolloin hän työskenteli Brysselissä europarlamentaarikko Paavo Väyrysen (kesk.) avustajana.

– Väyrynen nimitti itseään vanhaksi isännäksi, joten minä olin tietysti renki.

Väyrys-vuosiin mahtuu muun muassa pääministeri Anneli Jäätteenmäen ero.

Fiktion saralla Alaranta aikoo palata vuosi sitten ilmestyneen Martta ja Maria -romaaninsa henkilöihin. Martta ja Maria kertoi sotien jälkeisestä ajasta ja jälleenrakennuksen vuosista, mutta Alaranta aikoo matkustaa ajassa taaksepäin.

– Kirjoitan kirjaan edellisen osan. Se liittyy siihen, mitä olen Perniössä oppinut sisällissodasta.

Armoton Pohjanmeri -kirjan kaikille avoin julkistamistilaisuus on ti 14.11. Perniön Pyhän Laurin kirkossa klo 18. Tapahtumassa esiintyy muusikko Siiri Nordin.

Johannes Alaranta

  • Syntynyt vuonna 1978 Merijärvellä Pohjois-Pohjanmaalla
  • Perniön aluekappalainen Salon seurakunnassa, asuu Perniössä
  • Kirjoittanut useita tietokirjoja, esikoisromaani Martta ja Maria ilmestyi viime vuonna
  • Salon kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen (kesk).
  • Teologian tohtori, hallintotieteiden maisteri, opiskelee psykoterapeutiksi