Levyarvostelu: Behmiltä, Portion Boysilta ja Olli Haloselta tuli albumit – yhdessä soi itseironia, toisessa latteudet ja kolmannessa jumputus, jota ei selvin päin kuunnella

0
Merkittävät erot on Behmin toinen levy. Kuva: TS-arkisto/Milla Kangasjärvi

Behm: Merkittävät erot. Warner.

Kun Behm Syntymäpäivä-kappaleessaan kertoo juopuvansa yksin ja avaavansa radion ja siellä laulaa Behm, syöksytään syvälle postmodernin kirjallisuuden keinovalikoimaan. Kyynisempi voisi pitää moista itseensä viittaavaa metafysiikkaa väsyneenä tehokeinona, tai sitten kyse on laulajan aidosta itseironiasta ja kyvystä nauraa esikoislevynsä kenties yllättävällekin kansansuosiolle.

Meidän muiden on Behmin menestykselle turha nauraa, sillä hän on iskelmämusiikillisena ilmiönä samanlainen luonnonvoima kuin Douglas Sirk oli elokuvantekijänä kultakautensa raskaimmissa melodraamoissa: häpeilemättömän tunteellinen, periaatteellisesti pateettinen ja valtaisan kauniita kuvia sanan sekä tulkinnan voimalla rakentava.

Merkittävät erot -levyn megahitti on Olavi Uusivirran kanssa duetoitu ja jokseenkin koukuttavalla laulumelodialla silattu Viimeinen tanssi. Albumin kiinnostavimmat kappaleet löytyvät sen vähemmän soitetulta laidalta, kuten tekstiltään vakuuttavasta Egokatastrofista tai veikeän mielikuvan jo nimessään luovasta Polvet edellä puimuriin -biisistä.

Portion Boys: Dynastia. Sony.

Jean S. oli pitkään Suomen johtava bilebändi eli yhtye, jota ei pysty selvin päin kuuntelemaan mutta joka pistää tennarit tamppaamaan heti kun vaikuttava ainesosa on saavuttanut verenkierron. Vaan ei ole enää.

Portion Boys on ottanut kyseisen, kenties kyseenalaisenkin kategorian ykköspaikan ennen kaikkea Matti ja Teppo -pohjaisella bängerillään Vauhti kiihtyy. Yhtyeen ensimmäisellä albumijulkaisulla vauhti ei kuitenkaan kiihdy, sillä Dynastia on tyystin yllätyksetön sarja irtobiisejä yrittämässä toistaa parin vuoden takaisen jättihitin suosiota.

Yli puolet levyn biiseistä on julkaistu jo aiemmin, eikä Dynastiaan eksklusiivisesti varattu materiaali ihan vakuuta. Toisaalta: eihän tämmöistä mättöä saisi kuunnella naama mutrulla kotisohvalla muumilimsaa lipittäen. Lienee selvää, että oikeassa kontekstissa ja näyttävissä nousuissa jokin 5/5 tai Seksi Seinäjoella kuulostaa täysin vastustamattomalta mestariteokselta.

Portion Boys osallistui euroviisuihin helmikuussa Turun Logomossa. Nyt bändiltä on tullut sen uran ensimmäinen levy. TS-arkisto/Lennart Holmberg

Drake: For All The Dogs. OVO Sound.

Kanadalaisräppäri Draken uusin albumi on pitkä kuin kokoillan elokuva. Harmi vain, että tähän leffaan ei ole vaivauduttu tekemään edes alkeellista käsikirjoitusta.

Peräti 23 kappaleesta koostuva For All The Dogs kuulostaa 23 sattumanvaraisesti jonoon läiskityn potentiaalisen hittibiisin putkelta ilman rakennetta, dramaturgiaa tai pyrkimystäkään koherenttiin kokonaisuuteen.

Tai sitten johtava ajatus on ollut kuulostaa Drakelta, ja siinä monumentaalinen levy toki onnistuu. Levy on tasapaksun biitin päälle miksattua voimakkaasti käsiteltyä puhelaulua ynnä satunnaisia efektejä sekä tuttujen nimien ja tuotemerkkien tiputtelua.

Mikään edellä lausuttu mussutus ei tietenkään sumenna sitä tosiseikkaa, että For All The Dogs sisältää monta nopeasti kaupallisen vetovoimansa todistanutta hittiä, mutta suhteessa Draken kokonaistuotantoon albumia tuskin tohtii kovinkaan fani nimittää autenttiseksi Drake-klassikoksi.

Uuden levyn julkaissut Olli Halonen musisoi Salon iltatorilla vuonna 2022. Kuva: SSS-arkisto/Santeri Iltanen

Olli Halonen: Olli Halonen. Mökkitie Records.

Olli Halonen on kuin yhden miehen komitea, jonka kaikki taiteelliset valinnat ovat latteimpia mahdollisia kompromisseja. Niinpä hän laulaa Suomen lyhyestä kesästä ja Espanjaan muuttamisesta haaveilevasta katajaisesta kansasta ja kuinka pikkukaupungissa vastaantulijat tunnistaa jo autosta.

Huh-huh, aitaa ylitetään tosiaankin sieltä mistä se on matalin. Mitään oivaltavaa tällaisessa konsensus-popissa ei ole, mutta sen teksteihin on vaivatonta asemoida itsensä ja kuvitella Halosen laulavan juuri minulle.

Radiosoitossa näin laiska lyriikka soljuu harmittomasti korvien läpi, mutta keskittynyttä kotikuuntelua Halosen laulut eivät kestä ollenkaan. Edes jonkinlaiseen koskettavuuteen Halonen yltää esikoisalbumillaan vasta kappaleessa Isän ikäinen, ja sen tekstiä hallitsevaa aitoutta koko levy olisi kaivannut.

Halonen tamppaa laulut läpi tasapaksulla tempolla ikään kuin kuuntelisi koko levyn yhtä ja samaa kappaletta, johon vain on vaihdettu kertosäkeen ontot hokemat.

Stam1na: X. Sakara Records.

X lyö kuulijaa halolla päähän ensimmäisestä tahdista lähtien. Avausraita Kombustio vyöryy päälle ja tekee vastaansanomattoman selväksi, että Stam1nan metallin ja progen yhdistelmä toimii tavalla, johon yltävät globaalistikin vain Dream Theaterin kaltaiset tyylilajin suurmestarit. Jalka vispaa, pää nyökkii ja suu kääntyy virneeseen, eikä näille fyysisille reaktioille voi yhtään mitään.

Stam1nan kymmenes studioalbumi vaikuttaa harkitulta välitilinpäätökseltä, sillä se kiteyttää edeltäneiden vuosien ja levyjen ilmaisulliset elementit jonkinlaiseksi käsikirjaksi yhtyeen tuotantoon ja olemukseen.

X:n loppupuolelle on kuitenkin varattu stereotyyppisintä Stam1na-kuvaa laventavia sävellyksiä. Silloin maaninen komppi rauhoittuu, eikä laulun pyrkimys ole enää mahduttaa mahdollisimman monta tavua niukimpaan kuviteltavissa olevaan tilaan.

Monoliitti on nimensä mukainen progejärkäle ja Poltergeistin kertosäe voi hyvinkin olla Stam1nan uran hittipotentiaalisin. Nimikappale X nousee muuten vain bändin pitkän uran vaikuttavimpiin.